sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Rautalankaa Suomi-runosta

Tommi Parkon "Runouden ilmiöitä" (Avain 2012) avaa ihailtavan pelkistetysti suomalaisen runon maiseman kenelle tahansa runoudesta kiinnostuneelle. Parkko käy läpi suomalaisen kustantamokentän muutokset, suomalaisten runoyhteisöjen nousun sekä tarjoaa harvinaisen selkeän yleisesityksen suomalaisen modernismin noususta sotien jälkeen sekä niistä voimista, jotka ovat pyristelleet eroon modernismin perinnöstä. Näkökulma on varsin Suomi-keskeinen, mutta Parkko käy kuitenkin läpi myös keskeiset suomalaiseen runouteen vaikuttaneet kansainväliset virtaukset.

Suomalainen runouden kustantaminen lillui Parkon mukaan mukavissa, muutaman suuren kustantajan hallitsemissa uomissaan 90-luvun lamaan saakka. Varsinkin modernismin nousun aikaan kirjallisen maun määritti Suomessa kourallinen kivikovia toimijoita. Runouden harrastajalla oli helppoa: "tuli vain seurata mitä nämä kustantamisen jättiläiset tekivät".

Nykyään runouden kenttä pienkustantamoineen ja runoyhteisöineen on moninainen ja siihen vihkiytymättömälle kenties pelottavankin villi. Parkko arvioi Fennican lukujen pohjalta, että Suomessa on 2000-luvulla ilmestynyt noin 500-600 runokokoelmaa vuodessa, ja siihen on laskettava päälle vielä kaikenlainen sähköinen julkaiseminen. Parkon kirja tulee tarpeeseen: kovin moni kaduntallaaja tuskin tietää kovin tarkasti, mitä ovat ntamo, Nihil Interit ja Helsinki Poetry Connection.

Tyyliltään Parkon kirja on erittäin helposti lähestyttävä ja jopa hauskalla tavalla yliasiallinen ja objektiivisuuteen pyrkivä. Itseensä hän viittaa tekstissä kolmannessa persoonassa. Keskeinen linjanveto kirjassa on, ettei Parkko tarjoa lukijalle otteita runoista vaan lataa tämän eteen kunkin tyylisuunnan osalta kattavan listan edustavista runoteoksista. Näin kirja on saatu pysymään tiiviinä, alle 200 sivussa.

***

Kiehtovin osa kirjaa on Parkon näkemys suomalaisen runouden kehityksestä toisen maailmansodan jälkeen. Parkko kytkee suomalaisen modernismin kansainvälisesti katsoen myöhäisen nousun erityisesti Ezra Poundin imagismiin ja T.S. Eliotin modernismiin, jotka juurtuivat Suomeen mm. sodan aiheuttamien reaktioiden takia. Suomenruotsalaiset tekijät olivat omaksuneet modernismin tosin jo selvästi aiemmin. Suomalainen modernismi hakkasi poikki ennen sotia vallinneet mitan ja rytmin vaatimukset ja keskittyi arkiseen, keskeislyyriseen ja taloudelliseen kuvallisuuteen, joka uskoi sanan ja todellisuuden yhteismitallisuuteen. Kuvat toimivat joko tunteiden symbolisina vastineina tai olivat äärimmillään vain sitä mitä olivat – todellisuudesta napattuja otoksia.

60-luvulla Suomessa nousi yhteiskunnallisuus ja amerikkalainen puheenomainen beat-runous rantautui Suomeen, 70-luvulla tuli luontorunous, ja 80-luvulla modernismin perintö alkoi Parkon mukaan ajautua umpikujaan. 1990-luvulla vakava uudistamistyö alkoi nuorivoimalaisten, rytmisestä puherunoudesta kiinnostuneiden tekijöiden ja koherentin puhujan asemaa horjuttavien postmodernistien haastaessa modernismin keskeiset periaatteet vanhentuneina. 2000-luvun proosarunouden renessanssi on käyty hyvin läpi, samoin kokeellisemmat suuntaukset lettrismistä digitaaliseen runouteen. Samalla Parkko toteaa, että myös modernismin perintö elää erittäin vahvana Suomessa erityisesti valtavirtarunoudessa.

Parkko päätyy varsin tuttuun ja toiveita herättävään johtopäätökseen: suomalainen runous on sekä kustantamisen että tekemisen näkökulmasta monimuotoisempaa ja hedelmällisempää kuin koskaan:
"Monet runouden jämähtäneet konventiot – niin kirjallisuusmaailmassa kuin runouden kirjoittamisessakin – ovat purkautuneet ja muokkautuneet viimeisten vuosikymmenien aikana. Runous on nyt jatkuvassa murrostilassa, joka synnyttää lajille luonteenomaisen jatkuvan kamppailun hyvästä ja tuoreesta runoudesta."
Yksi pysyy: hyvää bisnestä runoudesta tuskin tulee koskaan.

sunnuntai 8. joulukuuta 2013

Ulos heitettyjen minäkertojien harharetkiä

"Järkeilkäämme mielin määrin, sumu ei hälvene."
Samuel Beckettin 1946 kirjoittamat novellit "Karkotettu", "Rauhoittava lääke" ja "Loppu" ovat Beckettin ensimmäisiä ranskaksi kirjoitettuja proosatekstejä ja kuuluvat selkeästi Beckettin vähemmän tunnettuihin teoksiin. Like julkaisi novellit 2001 runoilija Anni Sumarin kääntäminä nimellä "Piiritetyn huoneen novelleja". Kokoelmaan olisi kirjoitusajankohdan ja teeman puolesta hyvin sopinut neljäskin samalta vuodelta oleva novelli "Ensi rakkaus" , mutta se oli ehditty kääntää jo aiemmin.

Kaikissa kolmessa novellissa on hyvin samanoloinen minäkertoja, vanheneva (ja "Rauhoittavassa lääkkeessä" jo ainakin jollain tavalla jo dantemaisessa välitilassa vaeltava) mies, joka lähtee ulos harhailemaan, tultuaan heitetyksi pihalle joko kodistaan ("Karkotettu") tai muusta turvallisesta paikasta ("Loppu") tai jouduttuaan liikekannalle siksi, että oman mätänemisen kuunteleminen on muuttunut sietämättömäksi ("Rauhoittava lääke"). Päähenkilö on hatussaan ja päällystakissaan raahustava rampa, kuvauksissaan graafinen mutta silti kohtaloonsa oudolla tyyneydellä suhtautuva ja lähes epäinhimillisen itsenäinen kulkija, joka pyrkii vaeltelullaan löytämään "kodin", paikkansa maailmassa.

Pääosin maailma osoittautuu tylyksi mutta kiinnostavaa on, että vaikka useampikin henkilö yrittää auttaa nimettömiä minäkertojia matkan varrella, he vaikuttavat kyvyttömiltä ja ehkä erityisesti haluttomilta ottamaan vastaan turvaa, joka voisi horjuttaa heidän itsenäisyyttään. Lukijalle käy selväksi, että päähenkilö ei pelkästään etsi vaan myös pakenee. Tai ehkä on niin, ettei mitään löydettävää oikeastaan olekaan.

(Samanhenkisen kertojan, monia eksplisiittisiä ristiviittauksia myöten, voi löytää myös Beckettin romaaneista "Molloy", "Malone kuolee" ja "L'innommable". Ainakin omassa luennassani novellit vuotavat toisiinsa, peruskokemus toistuu, ja syntyy vaikuttava kokemus teeman varioinnista. Yhdessä teokset ovat enemmän kuin osiensa summa.)

***

Sumari toteaa alkusanoissaan, että irlantilainen Beckett alkoi kirjoittaa ranskaksi ainakin osaksi voidakseen kirjoittaa "ilman tyyliä". Taustalla oli mm. tarve vapautua Joycen luomasta kielellisestä maailmasta. Beckettin kirjoittamisesta henkii paitsi pyrkimys pelkistettyyn tyyliin myös skeptisyys (kielellä rakennetun) maailman pysyvyyttä ja merkityksellisyyttä kohtaan. Beckett kirjoittaa asiat rohkeasti ristiin ja laittaa kertojansa korostamaan tätä:

"Muistot ovat tappavia. Niinpä ei pidä ajatella tiettyjä asioita jotka ovat sinulle rakkaita, tai pikemminkin niitä täytyy ajatella, koska jos et tee sitä, on olemassa vaara että ne vähä vähältä löytyvät mielestäsi. Tarkoitan, että sinun on ajateltava niitä jonkin aikaa, aika pitkään, joka päivä useita kertoja, kunnes ne vajoavat mutaan ikuisiksi ajoiksi. Tämä on käsky."
Tai peräti:

"En tiedä, miksi kerroin tämän tarinan. Yhtä hyvin olisin voinut kertoa jonkun muun. Ehkäpä teen sen toisen kerran. Elävät sielut, tulette huomaamaan miten ne muistuttavat toisiaan."
***

Beckettin novellit vievät vaikkapa "Godot'sta" tuttuun absurdiin maailmaan, jossa irlantilainen (tai saksalainen, tai ranskalainen) kaupunki- tai maalaismiljöö on muuttunut toiseksi. Minäkertojakin toteaa usein, ettei oikein tiedä missä kulkee, vaikka hänen pitäisi kaikesta päätellen olla tutuissa maisemissa. Toisaalta, eivät kertojat saa otetta itsestäänkään, tuskin tietävät ovatko ylipäätään hengissä. Beckettin maailma ei kuitenkaan ole tyhjä, vaan vilisee (pääosin varsin vastenmielisiä mutta teemaa vahvasti palvelevia) yksityiskohtia:

"Eräänä päivänä en päässyt ylös. Lehmä pelasti minut. Jäätävän sumun ajamana se tuli hakemaan suojaa vajasta, eikä kai ensimmäistä kertaa. Se ei varmasti nähnyt minua tullessaan. Yritin onnistumatta imeä siitä maitoa. Sen utareet olivat lannan peitossa. Otin hatun päästäni ja, kaikki voimani kooten, aloin lypsää lehmää hattuuni. Maito valui maahan, mutta sanoin itselleni, Ei haittaa, se on ilmaista. Lehmä raahasi minut lattian ylitse, pysähtyen silloin tällöin potkaisemaan minua. En tiennyt, että lehmät voivat olla niin epäinhimillisiä."
***

Periaatteessa novellit ovat liian synkkiä, ja niiden minäkertojia voisi halutessaan pitää liian sairaalloisina ollakseen millään lailla uskottavia. Mutta Beckettin ironinen etäisyys, joka näkyy kielellisissä valinnoissa ja minäkertojan asenteessa, nostavat novellit sinne majesteettiseen tyyneyteen, jossa hänen paremmin tunnetumpikin tuotantonsakin seilaa. Novellien etu Beckettin myöhäistuotantoon nähden on kuitenkin niiden helppolukuisuudessa ja selkeissä rakenteissa. Jos mielii vähällä vaivalla Beckettin maailmaan, ja vielä suomeksi, tästä triosta on hyvä aloittaa.

"Valloittaa pieni kuningaskunta universaalin paskan keskeltä, sitten ulostaa sen päälle, se oli oikein minun tapaistani."

lauantai 23. marraskuuta 2013

Kirjeitä luopumisen tuskasta

"Sinä revit Lucin toiseen aikaan: pariaikaan, hääaikaan, perheaikaan, teidän kahden keksimään aikaan. Sellaiseen aikaan, joka on minun kelloni ulkopuolella. Monen monta kertaa päivässä sinä kerrot rakkautesi hänelle. Miten sinä noin uskallat rakastaa? Luc voi jättää sinut millä sekunnilla hyvänsä, sellainen aika tikuttaa minun kellossani. Teenkö minä tarpeeksi pitääkseni hänet vieressäni, sinun on pohdittava päivittäin."
Maija Muinosen esikoisteos "Mustat paperit" (Teos 2013) on napakka ja omaääninen kirjeromaani siitä, miten vaikeaa syöpää sairastavan Ann Mielin on päästää irti elämästään ja alle kouluikäisestä Luc-pojastaan.

Merenrantakaupungissa englanninopettajana toimiva päähenkilö, jonka hunajaa tihkuvan sukunimen perusteella luokittelin ranskankieliseksi, alkaa juuri ennen kuolemaansa kirjoittaa kirjeitä pojalleen sekä uudeksi huoltajaksi kaavaillulle lastenhoitaja Rosalle. Ann ei tosin tyydy yhteisten muistojen kirjaamiseen ja elämänohjeiden antamiseen. Kirjeitä alkaa syntyä myös kirjoituspaperit toimittaneen yrityksen myyntijohtajalle, Mielin järjestämälle (ja kenties fiktion sisälläkin kuvitteelliselle) tappajalle, jonka tarkoitus on hoitaa Annin murha hänen haluamallaan tavalla kirjoittamishetkeä seuraavana päivänä, Annin pojalleen "valitsemalle" vaimolle ja niin edelleen.

***

Kirjeromaanimuoto on ratkaisuna erinomainen. Se liittää saman kertojanäänen tuottamat tekstifragmentit yhteen luontevalla tavalla. Muunlaista kertojaratkaisua lyhyelle romaanille on itse asiassa vaikea kuvitellakaan. Kirjeiden mittaan tapahtuvilla tyylinvaihdoksilla Muinonen saa rivien väleissä kuvattua tehokkaasti Mielin tunnetiloja kuoleman lähestyessä. Etuna on sekin, että kirjemuodon kautta Muinonen pääsee kätevästi näyttämään kielellisiä taitojaan ja soveltamaan kiinnostustaan kokeellisempaan proosailmaisuun kuitenkin niin, että kirja säilyy kauttaaltaan erittäin helposti lähestyttävänä.

Muinosella on kielellistä kunnianhimoa. Hän pelaa kertojansa kautta taitavasti sanajärjestyksillä ja poikkeilee runollisessa ilmaisussa, mikä sopii mainiosti perusvireeltään runollis-melodramaattiselle ja vielä kuoleman aiheuttamaan tunnemyrskyyn joutuneelle kertojalle.

Myös draaman kaari on hienosti rakennettu, vaikka mitään järisyttävää käännettä tai yllätystä kirja ei tavoittelekaan. Muinonen onnistuu huijaamaan lukijaansa, joka auliisti unohtaa välillä mistä kaikessa olikaan kysymys ja kuvittelee Annin mukana Luc-pojan aikuisena, naimisissa olevana kuuden lapsen isänä. 


Muinonen myös herättää päähenkilön persoonasta kiinnostavia kysymyksiä turhaan selittelyyn sortumatta. Miksi Ann kirjoittaa eikä vietä viimeisiä hetkiään poikansa kanssa? Miksi hän haluaa kuvitella itselleen tappajan, joka päästää hänet siististi päiviltä ennen sotkuista luonnollista kuolemaa? Miksi hän haukkuu Rosan vanhapiikuutta ja muistelee samalla jättäneensä turhaan avaimen hotellihuoneidensa oveen odottaen, että jotain tapahtuisi? Kun Annin ja pojan suhde vielä jää Annin valtavan kontrolloimisen tarpeen rinnalle tunnesisällöltään kuitenkin jotenkin paperisen (heh heh) oloiseksi, päähenkilö, läpeensä kirjallinen hahmo, sai ainakin oman kiinnostukseni heräämään.

Hyvin pystytettyjen peruspilareiden lisäksi riittää pieniä kiinnostavia yksityiskohtia, vaikkapa kesäiseen rantakaupunkimiljööseen sopiva, useamman kerran toistuva, pojan elämää tarkkaileva "turistin katse".

***

"Mustista papereista" tuli mieleen Marguerite Duras, liekö sitten siksi että häntä tuli luettua juuri ennen "Mustia papereita". Duras'n suuntaan ajatuksia veivät Muinosen perusrealismista poikkeava ilmaisu, ihmisten ja tapahtumapaikkojen etäännytetyt ja mystiset paikannimet ("Medleposkatu" ja "Bahlakatu" ovat kuin suoraan Duras'n kynästä) ja varsinkin kirjan loppuosan tyylilliset seikat, liukuminen kohta runomaista ilmaisua sekä typografiset ratkaisut kuten kappaleiden lopettaminen ilman pistettä

ja jotain muutakin vielä on.

Jos teoksesta jotain marmatettavaa olisi etsittävä, voisi ajatella rakenteen lievää hajanaisuutta: en ole parin lukukerran jälkeen ihan varma, ovatko kaikki kirjeet aivan "välttämättömiä" romaanin kokonaisrakenteen kannalta muuten kuin tyylillisinä taidonnäytteinä.

Sitten on oma omituisuuteni, jota ei voi Muinosen viaksi laskea: alun perin suomeksi kirjoitetuissa, kielivetoisissa kirjoissa on vaikea suhtautua ulkomaalaisten päähenkilöiden kielenkäyttöön, kun mieli alkaa asetella henkilöiden suuhun alkukielisiä ilmaisuja (onko "hilviöiseni" ehkä "mon monstle", "äitiann" on ainakin "mamann" jne.).

Kokonaisuutena "Mustat paperit" on tasapainoinen ja varmakätinen suoritus, ja hyvä osoitus siitä, että paljon parjatuista kirjoittajakouluistakin ponnistaen syntyy mielenkiintoista esikoisproosaa.


"Ja he kaikki ovat yksin kodeissaan kirjeen saadessaan. Ja luettuaan sen ensin itse yksin kokonaan he pyytävät jonkun luokseen ja lukevat sitten tälle tutulleen kohtia ääneen. Alleviivauksia ja reunamerkintöjä saa tehdä. Haluan että he kaikki rakastavat minua. Tai että ainakin joku aina minua rakastaa."

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Marguerite Duras'n täysosuma

“Voici, tout au long, mêlés, à la fois, ce faux semblant que raconte Tatiana Karl et ce que j’invente sur la nuit du Casino de T. Beach. A partir de quoi je raconterai mon histoire de Lol V. Stein.”

(“Tässä nyt sitten kaikkinensa sekaisin pettävä näennäisyys josta Tatjana Karl kertoo ja se mitä minä keksin T. Beachin kasinon yöstä. Näiden pohjalta minä kerron tarinani Lol V. Steinista.”) (Suom. Annikki Suni: “Lol V. Steinin elämä”)
Marguerite Duras'n Intia-sykliin kuuluva “Le ravissement de Lol V. Stein” (1964)  on hyvä esimerkki siitä, miten tyylin, rakenteen, kerrontaratkaisun ja maallikonkin lähestyttävissä olevan filosofisen aineksen avulla loihditaan varsin banaalista tarinasta erittäin hienoa taidetta. (Toki kirjan filosofia tuntuu yltävän pitkälle lacanilaisuuteen, alueille joille useimmilla meistä ei ole asiaa).

Romaani (jonka ranskankielinen nimi on erittäin osuvalla tavalla monitulkintainen) on kertomus nuoresta Lol V. Steinista, Duras’n muussakin tuotannossa esiintyvästä fetissihahmosta, joka on menossa naimisiin mutta menettää miehensä ennen häitä tämän rakastuessa englantilaisen rantakaupungin kasinon tanssiaisissa vanhempaan naiseen. Ristiriitainen kasinokohtaus (ristiriitainen siksi, että persoonaltaan ja mielenterveydeltään häilyvä Lol samaistuu uuden pariskunnan rakkauteen hyvin vahvasti koko juhlayön ajan eikä tunne aluksi minkäänlaista tuskaa) muodostuu hänelle keskeiseksi kokemukseksi, joka suistaa hänet hulluuteen.

Lol menee uusiin naimisiin varsin oudoista lähtökohdista ja vasta kymmenen vuoden steriilin perhe-elämän jälkeen, Lolin muutettua takaisin kotikaupunkiinsa, entisen ystävän ja tämän rakastajattaren näkeminen herättää muiston uudelleen ja tekee siitä Lolille uudelleen pakkomielteen. Hän yrittää lähestyä ratkaisevaa kokemusta ja samalla oman tunne-elämänsä ehtoja paitsi toistuvilla kävelyretkillään myös rakentamalla lapsuudenystävänsä ja tämän rakastajan avulla toisen kolmiodraaman, jonka kautta hän pyrkii ottamaan tuon hetken haltuun.

Hetki on Lolille sanojen toisella puolen, sen ytimessä on “aukkosana” (mot-trou), jota Lol pyrkii havainnollistamaan loihtimalla näyttämölle kasinon tilanteen aina uusilla tavoilla. Hän pystyy kokemaan onnen vain käyttämällä itsensä sijaisena tai ainakin täydennyksenä kolmatta osapuolta. Samalla tavalla kuin kasinolla vanhempi nainen ottaa hänen paikkansa, on uuden kolmion perustuttava hänen asemaansa kolmantena mutta niin, että hän on samaan aikaan rakkauden subjektina, objektina sekä ulkopuolisena tarkkailijana.

"Lol ne va pas loin dans l’inconnu sur lequel s’ouvre cet instant. Elle ne dispose d’aucun souvenir même imaginaire, elle n’a aucune idée sur cet inconnu. Mais ce qu’elle croit, c’est qu’elle devait y pénétrer, que c’était ce qu’il lui fallait faire, que ç’aurait été pour toujours, pour sa tête et pour son corps, leur plus grande douleur et leur plus grande joie confondues jusque dans leur définition devenue unique mais innommable faute d’un mot. J’aime à croire, comme je l’aime, que si Lol est silencieuse dans la vie c’est qu’elle a cru, l’espace d’un éclair, que ce mot pouvait exister. Faute de son existence, elle se tait. Ç'aurait été un mot-absence, un mot-trou, creusé en son centre d’un trou, de ce trou où tous les autres mots auraient été enterrés." 
(“Lol ei mene pitkälle tuntemattomalla alueella, jolle se hetki avautuu. Hänellä ei ole apunaan yhtään kuvitteellistakaan muistoa, hänellä ei ole aavistustakaan tuntemattomasta. Mutta hän uskoo, että hänen täytyisi tunkeutua sinne, että niin hänen olisi pitänyt tehdä, ja se olisi merkinnyt ainiaaksi hänen mielelleen ja ruumilleen suurinta tuskaa ja suurinta iloa sekoitettuina niin yhteen että määritelmäkin saattoi olla vain yksi ainoa – mutta sitä ei voisi sanoa, sillä sana puuttui. Uskon mielelläni, että rakastan Lolia, että hän on elämässään hiljainen siksi että uskoi salamanvälähdyksen hetken, että sellainen sana voisi olla olemassa. Kun sitä ei ole olemassa, Lol vaikenee. Se olisi ollut poissaolosana, aukkosana, sen keskellä olisi ollut aukko, ja siihen aukkoon olisi voinut haudata kaikki muut sanat.”)
***

Erityisen kiinnostavan kirjasta tekee sen omalaatuinen kerrontaratkaisu, jossa miespuoliseksi tarinan henkilöksi ja Lolin rakastajaksi kirjan puolivälin tienoilla osoittautuva minäkertoja (yllä olevassa lainauksessa kertoja ei ole vielä paljastanut itseään lukijalle) koostaa eri lähteistä sekä omista kokemuksistaan ja kuvitelmistaan Lolin tarinaa. Lolin ja kertojan välille muodostuu monikerroksinen salaliitto, jossa olennaista on Lolin ydinkokemuksen valottaminen ja hänen auttamisensa sekä tähän liittyen se, että mies rakastaa Lolia varsin pakkomielteisen oloisella tavalla.

Kertoja toteaa avoimesti kerrontansa epäluotettavuuden ja kertoo vieraannuttavalla tavalla lukijalle, milloin hän keksii mitäkin muista lähteistä saatujen tietojen lomaan. Duras käyttää taitavasti preesensin ja imperfektin vaihtelua ja luo mosaiikkimaisen kokonaisuuden, jossa mikään ei ole varmaa. Samalla tyyli tukee sitä, miten hän tutkii muistamista, sitä miten muisto ja uusi aines sekoittuvat ja uusintavat loputtomasti toisiaan.

Tekstin vieraannuttavat tehokeinot tuovat myös esiin tekstin taustalla häälyvän kirjailijan, joka pyrkii hahmojensa kautta käsiksi Lolin mysteeriin. Efekti vahvistuu entisestään, kun tietää että Lol, hänen miehensä vievä vanhempi nainen ja kasinokohtaus toistuvat Duras’n muussa tuotannossa, vieläpä eri valossa. Ja jos Duras’n haamu ei muuten ilmesty, kannattaa katsoa tämä vuodelta 1964 oleva video, jossa kirjailija valottaa teoksensa taustoja. 

lauantai 19. lokakuuta 2013

Raitiovaunumatkan kokoinen totuus kirjallisuudesta

Uutta Parnassoa (5/2013) selaillessa bloggaajalle hahmottuu puolituntisen raitiovaunumatkan kokoinen totuus kirjallisuudesta.

Suomalainen kirjailija ei rahassa ryve, senhän kiteytti aikanaan Hannu Raittila ”Kirjailijaelämässään” verratessaan suomalaista kirjailijantointa ananaksen avomaaviljelyyn Ylä-Savossa. Tuula-Liina Varis muistuttaa lehdessä, että jo Aleksis Kivi kuoli nälkään (Wikipedia tosin väittää, että hän kuoli mahdollisesti borrelioosiin) ja osoittaa, että suomalainen mediaanikirjailija on 2000-luvullakin tilastollisesti nälkäkuollut. Variksen vastaparina kirjallisuuden tekijänoikeuskuvioita polemisoi Maaria Pääjärvi. Vaikutelmaksi jää, että kirjailijalle on vastaisuudessakin tiedossa vain niitä pieniä perunoita. Niukkuutta jaetaan. Myöhemmin lehdestä tosin paljastuu, että nälkäkuolemaa voi ainakin lykätä muuttamalla trendikkääseen ja puoli-ilmaiseen Berliiniin. Jyrki Lappi-Seppälä taas kertoo suunnanneensa Brysseliin ja hakeneensa Erkki Liikaselta erityislupaa rikosromaanien suomentamiseen – mutta Don Quijoten uusi käännös sentään liian suuri pala purtavaksi porvarillisten päivätöiden ohessa. Työ tuli tehtyä eläkevuosina. 


***

Jo riittää rahasta. Louis-Ferdinand Célinen noste jatkuu. Célineä on tunnetusti vaikea lukea kokonaisen kirjan verran, mutta laiska lukija voi Arto Virtasen antamien tietojen perusteella siirtyä suoraan loppuun, oli kädessä sitten ”Niin kauan kuin yötä riittää” tai ”Kuolema luotolla”. Siellä odottaa ”avaraa, kirkasta, lyyrisen kaunista proosaa” tai ”tavattoman kaunis” lopetusaaria. Varoituksen sana kuitenkin: romaanin kokonaisarkkitehtuuriahan voi arvostaa kunnolla vasta, kun on ensin kahlannut tunnollisesti kaikkien kakkakasojen läpi. Tässä on kyse romaanin osien ja kokonaisuuden juhlavasta suhteesta, jota Alex Matson valotti ikimuistoisesti Alastalon saleihin eksyneille (olen kirjannut sitaatin muistivihkooni, joka on mukana raitiovaunussa):

”Kuvien arvo on niissä itsessään mutta kokonaisuuden on oltava vastaavan laaja, etteivät sommittelun tukea vailla olevat kuvat enää vaikuta irrallisilta, vaan ovat kuin lujarakenteisen äärettömän maailman osia.”
(Tässä vaiheessa, Oopperan kohdalla, vastaan tulee Melenderin kolumni. Hän mutustelee viihde- ja korkeakirjallisuuden eroja pluralismin hengessä ja kertoo, miten hänestä tuntuu, että nykyään on ”suuri synti jakaa kirjallisuus korkeaan ja matalaan, väittää Juha Seppälän olevan tärkeämpi kirjailija kuin Ilkka Remes”. Olin hetken varma, että Melender harrastaa intertekstuaalista ironiaa suhteessa omiin esseisiinsä, koska luin vahingossa Seppälän Itkoseksi.)
Sehän jo tiedettiin, että nykyproosa metailee, mutta miksi? Tähän vastaa oivasti Lasse Koskela arvioidessaan Antti Heikkisen ”Pihkatappia”: ”

”Metafiktioon törmätessä tulee joskus vaikutelma, että kirjoittajalle on tullut uskon puute tarinan kehittelyssä. Niinpä hän kirjaa romaaniin myös tuskittelunsa tekstin kanssa. Kirjailija ikään kuin lyö leikiksi tekemisensä. Sama efekti tulisi, jos taidemaalari kirjoittaisi taulunsa kulmaan selventävän tiedonannon: ’Olisi tästä parempikin tullut, mutta oli vähän flunssaa ja isoäiti kuoli.’”

Magritte tyytyi kirjoittamaan: ”Tämä ei ole piippu.” 


"Ceci n'est pas un Magritte" (guassi paperille)

***

Onhan meillä onneksi vielä kirjallisuutta, joka ei metailusta perusta. Karl Ove Knausgård antaa "Taistelussaan" palaa autofiktion parhaiden perinteiden mukaan, hän uskaltaa kertoa eikä piiloudu kielipelien taakse. (Sama vika Hotakaisella). Knausgård tuo itseinhoisella otteellaan Herman Raivion osuvan luonnehdinnan mukaan ”raikkaan tuulahduksen kulttuuriin, jossa vaaditaan nykyään positiivisuutta ja itsensä rakastamista.” Samaan suuntaan sohii Arto Virtasen mukaan Célinekin, tai ainakin siltä se tässä maailmanajassa vaikuttaa:
 ”Maailmassa, joka kumisee viihteen, hyvinvoinnin ja menestystarinoiden aikaansaamaa narsistista tyhjyyttä, Célinen ulosteet saattavat haista järkyttävän tuoreilta (…).”
Tämähän on sitä kirjallisuuden ydinmehua, kuten tiedetään. (Ydinmehuun liittyen on sanottava, että Kristian Blomberg käyttää Aloysius Bertrand -arviossaan mehukasta sanaa ”alkulima”, vaikka Blomberg viittaakin termillä johonkin ihan muuhun. Bertrandin ”Yön Kaspar” olisi luettava, koska sitä pidetään ensimmäisenä proosarunoteoksena, vaikkei se sitä varmasti olekaan. Mutta onko Aleksis Kivi ensimmäinen suomalainen romaanikirjailija? Ja onko Don Quijote oikeasti ensimmäinen romaani?).

Paitsi, Knausgårdkin on metafiktiota, ainakin siellä sarjansa loppupäässä (jota en ole lukenut), alkaessaan kommentoida kirjasarjan alkuosien vastaanoton vaikutuksia itseensä ja perheeseensä. Ja viittaahan hän teoksensa alkusivuilla Proustin järkäleeseen ja nostaa norjalaiset harhailunsa suhteeseen Proustin tahdosta riippumattoman muistamisen sekä menneisyyden ja nykyisyyden välisen pelin kanssa.

Mutta onhan meillä Jonathan Franzen, joka uskoo perinteisen kertomisen voimaan vaikka puhuukin kauniita edesmenneestä, ankarasti metailleesta ystävästään David Foster Wallacesta. Hänen esseidensä suomennosta ruotii Parnassossa samainen Herman Raivio, joka kuitenkin katsoo, että Franzen esimerkiksi ”Vapaudessa” tarjoaa lukijalle ”konformistisesti väkinäistä lohtua ja ylitunteellistaa” (ajatukset palaavat Melenderin esseisiin ja niiden kuuluisaksi tulleeseen käsitteeseen ”laatuproosaksi brändätty empatiaproosa” ). Melenderin esseet tulevat Raivion arviota lukiessa mieleen vielä kolmannen kerran: hänhän arvaili, että ne jotka ovat ”liian nokkelia romaanikirjailijoiksi tai liian skeptisiä runoilijoiksi”, päätyvät esseisteiksi. En tiedä miten tämä suhtautuu Franzenin yrityksiin, koska Raivio epäilee esseiden yleisnäkemyksellisyyden puutetta pohtiessaan, että ”ehkä hän ei vain ole erityisen välkky.”
***
Ollaan jo Lasipalatsilla. Jäljellä ovat runoarviot (viime viikolla muuten luin Jukka Viikilän ”Runoja” ja tykkäsin kovasti, ja ehkä etsin seuraavaksi käsiini Anja Erämajan ”Töölönlahden”, koska Anna Tomi kehui edellisessä Parnassossa sen kerronnallisuuden sopivan ”vähemmän tottuneille runonlukijoille”). Arvioista käy ilmi, että moninaisuus elää. Hannu Helin on tapansa mukaan rääväsuinen eikä Erämajasta poiketen taida sopia ”hermeettisistä tekstikokonaisuuksista innostuvalle lukijalle” (Miikka Laihinen). Heli Laaksonen näköjään kirjoittaa murretta ja selviää sen tuomista ongelmista (miksei haasteista?) ”iloisesti ja sujuvasti, kuten ennenkin.” (Kaisa Neimala). Joni Pyysalo on yksi sankareistani upean (ja metailevan) novellikokoelmansa takia ja siksi luen innolla arvion hänen käyttörunoelmastaan ”Ostetaan myydään”, jossa arvioija Juha-Pekka Kilpiön mukaan myös taidetaan metailla. On nimittäin ”viiteapparaatti, 99 yläindeksiä ja alanoottia”, ”paratekstien korostunut rooli” ja muita ”uudesta runoudesta muistuttavia keinoja ja ulkoisia tuntomerkkejä”.

Vain yksi totuuden palanen uudesta Parnassosta puuttuu, varmasti painoaikatauluteknisistä syistä: ntamogate!

torstai 3. lokakuuta 2013

Tuore, virtuoosimainen, absurdi, häivähdys salaviisautta

"Eikä meidän kannata loukkaantua kirjurin puolesta, sillä ihminen lähtee juoksemaan sydämellisesti nauraen, ei kai kukaan noin ihastunut ketään tosissaan kutsu alatyylisillä nimillä, emme tiedä, emme ole nähneet tällaista pitkään aikaan. Vallatonta kirmailua seuratessa, hups, noin ihminen kaatuu ruohoon, kierii ja nauraa katketakseen, alkaa itseäkin pakosta hymyilyttää, ja kuten aikoinaan väsymys katosi kelpo Akselista hänen nähdessään Järvisen maatilan ja kohtalonsa pään, niin myös me unohdamme aiemmat hirveydet ja yhdymme vilpittömästi tämän ihmisen riemuun."
Juhani Karilan (s. 1985) tänä vuonna Otavalta tullut novellikokoelma "Gorilla" oli  innostavin suomalainen esikoisproosateos pitkään aikaan. Ensinnäkin, en ole nauranut näin paljon ääneen suomalaisproosan äärellä sitten Rimmisen "Pussikaljaromaanin". Toiseksi, kokoelma koostuu kahdestatoista absurdista tarinasta, joihin silti haluaa uskoa alusta loppuun, niin autoritatiivisesti ja taitavasti ne on kirjoitettu. Karilan ääni on  omanlaisensa ja vahva; kun kirjan pistää syrjään, pää alkaa generoida karilaa. Se on kai yleensä hyvä merkki.

Ja absurdia satiiriahan nyt on maailma väärällään, hyvin kirjoitettuakin, mutta Karilan tarinoissa viehättää erityisesti se, miten ne pelaavat tarinan ja sadun konventioilla ja ovat rakenteeltaan pääosin yllättävänkin jämäköitä. Erityinen viehätys syntyy satujen ja vanhojen tarinoiden kertojanääniä ironisesti mukailevasta kertojasta, jolla on usein paljon sanottavaa, ja jonka seurassa lukija saa varautua tulkinnasta riippuen joko vanhahtavaan tai sitten hyvinkin metakirjalliseen puhutteluun. Eikä kaikupohjaa haeta vain saduista vaan Karilan genreleikittely on monipuolista (mainittakoon vaikka sotakirjallisuudella pelleilevä "Tarkka-ampujat"). Lisäksi Karilan hahmojen taipumus muuntautua hienovaraisilla pensselinvedoilla mystisen supersankarimaisiksi yhdistettynä ironiseen käsittelytapaan sai ainakin minut sulamaan.

Karilaa on luonnollisesti verrattu Daniil Harmsiin, joka tietysti tulee lakonis-ironisesta tyylistä mieleen, mutta minusta Karila vaikuttaa parin lukukerran jälkeen huomattavasti vähemmän absurdilta kuin äkkiseltään luulisi. Minusta se on hyvä asia.

Osa tarinoista, kuten legoleikkejä hengästyttävästi kuvaava "Ukko Palikka", on puhdasta verbaali-iloittelua, ja hyvä niin, mutta esimerkiksi "Kana joka tappaa" on muiden ansioidensa ohella hervoton faabeli siitä, mikä elämässä todella on tärkeää ja siitä millaisia ihmiset – "tölkit, joita joku on ravistanut" – tapaavat yleensä olla. "Pallenkallo", "Hänelle valmiiksi" ja "Tyhjä torni" taas luotaavat (länsimaisen) ihmisen ja luonnon suhdetta. Niminovelli "Gorillan" olin lukevinani hyvinkin jylhänä kuvauksena siitä, miten tinkimättömästi taidetta tulisi tehdä.

Ehkä ylitulkitsen, mutten osaa olla ihan samaa mieltä Parnasson arvioijan kanssa, joka toteaa: "Vanhojen satujen opettavaisuus ja moraali on kokoelmassa korvattu yhdellä motolla: Elämä on merkityksettömyydessään järjetöntä. Se pitää vain tajuta ja hyväksyä, jos aikoo elämästä selvitä". Oli miten oli, Karilan salaviisaista novelleista säteilee lukijalle se omituinen substanssi, lohtu, joka tapaa tulla vastaan vain erityisen hyvää kaunokirjallisuutta lukiessa.

Toki voisi jossain kohtaa sanoa, että materiaali on hiukkasen epätasaista ja joka puolelle versovaa, mutta Karila on yksinkertaisesti niin taitava, ettei häntä pahemmin tohdi arvostella. Toivotaan, että jatkoa seuraa nopeasti, vaikka takakannen kirjoittajaesittelyssä viitataankin hauskasti "Gorillaan" Karilan "ainoana teoksena". Pisteet muuten myös Safa Hovisen suunnittelemasta hienosta kannesta.

keskiviikko 25. syyskuuta 2013

Beelzebub sisällämme

"Fancy thinking the beast was something you could hunt and kill!" said the head. For a moment or two the forest and all the other dimly appreciated places echoed with the parody of laughter. "You knew, didn't you? I'm part of you? Close, close, close! I'm the reason why it's no go? Why things are what they are?"
Palasin William Goldingin 1953 ilmestyneen "Kärpästen herran" pariin todella pitkästä aikaa. Teini-iässä se oli minulle tärkein saarifantasia, se joka tuli luettua moneen kertaan. Golding viittaa itse kirjassaan R.M. Ballantynen "Coral Islandiin", josta "Kärpästen herra" on toisesta maailmansodasta järkyttyneen Goldingin ihmiskuvan mukainen versio: paha ei enää ole ulkoista vaan sisäistä. Yhden lukemani lehtijutun sitaatin mukaan Golding oli inspiroitunut Ballantynen kirjasta ja keksinyt, että kirjoittaisi saarelle joutuneista lapsista kirjan ja kuvaisi lapsia niin, kuin he Goldingin mukaan todellisuudessa käyttäytyisivät. (Kirjan dynamiikan kannalta tärkeää on, että saarelle päätyy ainoastaan poikia, ja saarikonteksti antaa kirjailijan ihmiskokeelle sopivan laboratorion.)

Näin aikuisiällä luettuna päällimmäinen tunne on, että kirjaa on vaikea lukea tuorein silmin. Tulkinnat sivilisaation ohuesta pinnasta ja sen alla kytevästä pahuudesta tai frudilaiset ajatukset idin, egon ja superegon kamppailusta ovat koko ajan läsnä, mutta onneksi sen alta löytyi jotain jännittävämpääkin.

Katse tarkentuu erityisesti Simoniin, hyväntahtoiseen ja viisaaseen mutta arkaan näkijään, joka ymmärtää että peto onkin pojissa itsessään. Goldingin elämäkertakommentaareja kampaamalla oppii nopeasti, että Simonin jeesusmaisuus oli alkuperäisissä käsikirjoituksissa vielä ilmiselvempää, mutta sitä häivytettiin prosessin edetessä. Tämä on varmasti ollut kirjalle hyväksi.

Simonille, kuten näkijöille usein, käy köpelösti. Villiintynyt lauma teurastaa totuuden pedosta saavuttaneen ja yhteisöään auttamaan pyrkivän pojan rannalle, pedoksi epäiltynä. Demokratian ajatusta ja rationaalista järkeä edustava Piggy on Simonin rinnalla kapeassa rationalismissaan osuva kritiikki liialle järkiuskolle, joka ei ymmärrä (tai ei halua ymmärtää) ihmisen monipuolisuutta, hänessä piilevää perisyntiä sekä puhtaan rationaalisuuden ylittävän intuition merkitystä. Simonin murhankin hän kieltää, tai vähintäänkin pistää sen Simonin itsensä viaksi.

Demokratian muodollista valtaa ja pragmaattista yhteistyötä edustava Ralph on liian heikko eikä pysty vastustamaan Jackin houkuttelevaa lauman ja anarkian kutsua, vaikkakin hän saavuttaa kirjan lopussa ainakin jonkinasteisen voiton sekä Jackista että Kärpästen herrasta, vaikkakin lopullisesti viattomuutensa menettäneenä. Sekin kirjassa kutkuttaa, että Jackin tavan käyttää hyväkseen petoa voi lukea kommentaarina yliluonnollisten voimien valjastamisesta omien pyrkimysten palvelukseen. Samoin puhuttelee se, miten ulkoisen vihollisen pelko laskee pelkääjän vihollisensa tasolle. Pelko orjuuttaa pelkääjänsä.

Kiinnostavaa "Kärpästen herrassa" on, ettei Golding ei peräänkuuluta sen enempää uskonnollista kuin äärirationaalista maailmankuvaa, vaan jotain monipuolisempaa ja hengellisempää, joka kenties substanssiltaan on varsin lähellä kristinuskon ihmiskuvaa.

***

Yllä olevat kappaleet saavat minut heti epäilemään itseäni, tulkintaa pitäisi itse asiassa täydentää monilta osin. Goldingin hahmot ovat siis mukavan moniulotteisia. Päälle tulevat torvisimpukan ja Piggyn asteittain hajoavien lasien kaltaiset symbolit saavat myös vaativan lukijan hyrisemään. Symboliikkapeli alkaa tietysti jo kirjan nimestä, joka viittaa suoraan Beelzebubiin.

***

Monipuolisesta symbolisesta tasostaan huolimatta "Kärpästen herra" on tyyliltään ja rakenteeltaan vetävää ja mukavan suoraviivaista proosaa. Siksi sitä varmasti luetaan niin paljon kouluissakin, edelleen. Varsinkin laumapsykologisissa kuvauksissa Golding saavuttaa ihailtavan intensiteetin. Ajoittain neutraalin kerronnan sekaan tosin on eksynyt hämmentävän melodramaattisia aineksia. Vai mitä pitäisi ajatella esimerkiksi tästä lauseesta, jolla kertoja kuvaa pilkatun Simonin muuttumista puhekyvyttömäksi poikien kokouksessa:
"Simon became inarticulate in his effort to express mankind's essential illness."
No joo, pikkumaista on tuollaisiin takertua. Esimerkiksi kyseinen kohtaus juoksee kokonaisuudessaan niin hienosti, että siitä riittää opittavaa itse kullekin.

perjantai 13. syyskuuta 2013

Granta

Pistin Grantan kokeeksi jääkaappiin.
Suomeen Otavan kustantamana rantautuneen aikakauskirja Grantan taustoja on selvitetty viime päivinä niin Hesarissa, Suomen kuvalehteen siirtyneessä Parnasson blogissa kuin Otavan uudessa blogissakin. Näissä kirjoituksissa homman juju on hyvin vangittu, joten se siitä.

Ensinumeron perusteella Otavan kustannustoimittaja Aleksi Pöyryn luotsaama Granta on tervetullut lisä suomalaiseen kirjallisuuskenttään. Erityisen hauska vaikutelma syntyi, kun novellien sekaan pujotellut esseemäiset kirjoitukset alkoivat vaikuttaa hyvinkin kaunokirjallisilta ja muistuttivat siitä, miten hiuksenhieno on novellin ja sen asiaorientoituneempien sukulaisten ero ("Miksi tapauskertomukseni muistuttavat novelleja, Freud ihmetteli huolissaan", kirjoittaa Grantassa ruotsalainen aatehistorian professori Karin Johannisson). 

***

Ensimmäisen Grantan teema on ruoka. Erityisesti mieleen jäivät pyörimään Riikka Ala-Harjan ja Pirjo Hassisen häiritsevät ja hauskasti sukulaissieluiset novellit "Nälkä" ja "Äyriäisbuffet", Antti Tuurin hienosti punottu täydellisen leivän metsästys "Leipä" (Karri Kokko ruotii kirjoitusta yllä linkatussa Parnasson blogikirjoituksessa), jo mainittu, Ruotsin Grantassakin ilmestynyt Karin Johannissonin "Tapaus Ellen West" sekä Merja Virolaisen mehukkaat ylistysrunot monille tutuille elintarvikkeille.

Grantan syksyllä 2014 ilmestyvä kolmas numero esittelee muuten Otavan tiedotteen mukaan Frankfurtin kirjamessuja ennakoiden kaksikymmentä "parasta nuorta suomalaista kertojaa", jotka raati valitsee. Pläjäys käännetään myös englanniksi. 

Se, mikä merkitys vahvalla otavalaisuudella on aikakauskirjan linjalle, jää nähtäväksi tulevien numeroiden valossa.   

edit 16.9.: Tässä vielä Maaria Pääjärven perusteellinen näkemys aiheesta, Lumisen omenan niin ikään syventyvä teksti sekä itselleni uusi ja erittäin kiinnostavan oloinen blogituttavuus "Runomiimejä", jossa Aleksi Pöyryn haastattelu.

maanantai 26. elokuuta 2013

Suomalaisia kvartaalirottia romahduksen partaalla

"Kukaan ei enää tiennyt mitä todella tapahtui, kukaan ei hallinnut tilannetta. Mitä joku Manner millekään mahtoi -– lupauksineen, laskelmineen, visioineen, joihin ei ikinä olisi pitänyt uskoa. Mannerin takana riehuivat suuremmat voimat, liian suuret. Mannerkin oli, niin kuin yhä useampi, pelkkä risteyskohta monikerroksisessa verkostossa, joka inhimillisen toiminnan ulottumattomissa, siltä ainakin tuntui, levisi äärettömiin; seitissä, joka oli huomaamatta kutoutunut koko maapallon ympärille ja jota pitkin salakähmäisin, ennakoimattomin liikkein vilistivät edestakaisin saaliitaan ahnehtien nämä merkilliset hämähäkit, lukit, joita ei voinut vetää tilille mistään, koska oikeastaan niitä ei ollut olemassakaan, ja sikäli kuin olikin, ne vain toteuttivat ikiaikaista luontoaan, tehtävää, jonka heille oli kohtalo tai mikä lie korkeampi voima joskus aikojen alussa määrännyt."
Erityisesti draamakirjailijana tutuksi tulleen Pasi Lampelan (s. 1969) novelleissa (luin hänen 2007 ilmestyneen esikoiskokoelman "Hellekausi") ja 2011 ilmestyneessä romaanissa "Kiusaajat" esitellään romahtelevia, sisäisten ja ulkoisten demonien kiusaamia nykysuomalaisia. Valo ei juuri heidän risukasoihinsa kajasta, eikä maailman spontaani kauneus pääse lämmittämään kovaksi muuttuneessa menossa.

Lampela maalaa nyky-Suomesta aika lohduttoman kuvan, ja yhteiskunnallinen todellisuus dominoi pahaksi onneksi hänen maailmassaan vahvasti yksilöiden kohtaloita. Kiina-ulkoistusten takia käytävät yt-neuvottelut, koulukiusaaminen ja yleinen merkityksettömyys vallitsevat, toisilla on rahaa ja toisilla ei, köyhät ovat onnettomia joka tapauksessa ja rikkaidenkin kulissien takana tapaa löyhkätä. Ihmiset kaipaavat toisiltaan joko palveluksia tai seksiä, aitoa ja vilpitöntä rakkautta Lampelan sivuilla näkee kovin harvoin.

Lampelan tyyli on suoraviivaista mutta silti hyvällä tavalla avointa, ei liian osoittelevaa eikä teennäistä. Kertojat ovat eläviä ja osa hänen novelleistaan, vaikkapa vankilasta vapautuvan äidin ja hänen poikansa päätymistä ilotalobisnekseen kuvaava "Motelli", jäävät vahvasti mieleen kummittelemaan.

Omaan makuuni näin vahva yhteiskunnallinen kytkentä (myös ihmisten kohtaloiden määrittäjänä) ja Lampelan edustama realistinen ja todellisiin paikkoihin kytketty ajankuvaus (toki voidaan keskustella siitä, onko Lampelan ajankuva oikeasti realistinen vai ei) vie kuitenkin osittain etenkin Lampelan novelleilta sen vaikeasti määriteltävän symbolisen ja esteettisen kohtalonomaisuuden, joka usein erottaa hyvät tarinat todellisesta novellitaiteesta ja tuo lukijalle olon siitä, että kirjoittaja näkee paikkaan johon ei ilman häntä koskaan näkisikään. Lampelan teksteistä kylläkin avoimesti välittyykin ensi sijassa yhteiskunnallinen ja dramaturginen eetos, ei niinkään kytkeytyminen osaksi taidenovellin perinnettä.

Samankaltaisten teemojen parissa viihtyvään Juha Seppälään verrattuna Lampelan teokset ovat kirjallisesti pelkistetympiä ja varmasti suurimmalle osalle ihmisistä helpommin lähestyttäviä. Samantyyppiseen maailmankuvaan nojaavasta Arto Salmisesta Lampelan taas erottaa tukevampi ankkuroituminen keskiluokkaan ja sen ihmisiin sekä Salmisen usein jopa ääneen naurattavan verbaali-iloittelun puuttuminen.

***

Esikoisromaani "Kiusaajista" omaperäisen tekevät sen lyhyet, muutaman sivun mittaiset luvut, joilla lukioikäisen, koulukiusatun päähenkilön kesää uusrikkaan enonsa huvilan vahtina kuvataan. "Kiusaajia" lukee suurella mielenkiinnolla, vaikka välillä sivuilla välähtää tietty nuorisokirjamaisuus. Toki on myös niin, että nuoren sivullisen kasvutarina naisfantasioineen ja tulevaisuudensuunnitelmapaineineen on hankala ja monesti koeteltu laji, ja näitä lajiodotuksia vasten Lampela onnistuu urakassaan varsin hyvin.

Lampelan novelleista tutulla tavalla "Kiusaajien" päähenkilöä syö epämääräinen ja välillä raivokkaaksi yltyvä sisäinen tuska, joka väijyy koko ajan fiksun nuorenmiehen tajunnassa eikä lupaa kovin hyvää hänen tulevaisuudelleen. Suomalaisen nykykirjallisuuden mittapuulla omaperäisen väkevästi kuvattu sisäinen tuska, jota kehystää jumalan lopullisesti tappanut ja yksinäisyyteen tuomittuja ihmisiä mielin määrin riepotteleva globaalikapitalismi, on Lampelan tuotannon kova ydin, ottakaa tai jättäkää:
"Elämä piti häntä panttivankina lainasta, jota hän ei ollut koskaan ottanut. Ei hän ollut pyytänyt saada syntyä, ei häneltä ollut koskaan kysytty mitä hän  halusi."
Tai:
"Mikään ei tässä elämässä riitä. Mikään ei tässä vitun saatanan elämässä riitä."

maanantai 19. elokuuta 2013

Kauniita kertomuksia säälinsekaisesta ikävästä

"Eräänä yönä valvoessaan Erkki oli katsellut nukkuvan Sinikan käsivarsia. Ne olivat muuttuneet kovin kaidoiksi ja ihohuokoset suurenneet. Hän oli muistellut menneitä asioita ja tapahtumia, useimmat niistä jo varsin kaukaisia, ja kaikki ne vahvistivat säälinsekaista ikävää, joka saattoi iskeä kesken arkisen työpäivänkin, työstökoneitten melun keskeen."
Vuonna 1936 syntynyt Martti Joenpolvi on ohittamaton hahmo suomalaisessa novellikentässä (Joenpolvi on toki kirjoittanut myös yli kymmenen romaania…). Joenpolven perusainesta ovat vanhenevan miehen yksinäisyys, luonnon ihmeellisyys ja ihmisten (etenkin naisten) maailman joltinenkin käsittämättömyys. Joenpolven proosa on melankolisen kuulasta ja tarkkaa mutta samalla kaunista ja perinnetietoista, erilaisia novelliperinteitä yhdistelevää ja niillä leikittelevää.

Luin häneltä 1982 ilmestyneen kokoelman "Kauan kukkineet omenapuut", jota hallitsee keski-iän kriisi. 2006 julkaistut "Valitut novellit" laajensivat hienosti Joenpolven tuotannon perspektiivin 60-70 lukujen yhteiskunnallisiin teemoihin ja kokeilevaan moninäkökulmaisuuteen. 1990-luvulla Joenpolven teksteissä korostuvat hauskasti mystiset ainekset sekä pyrkimys synteeseihin, koko elämän summaamiseen erilaisiksi symboleiksi ja filosofis-aforistisiksi tiivistymiksi. Joenpolvi osaa myös tiivistää pieniin kuviin ja tilanteisiin sellaista tyylillistä ja symbolista voimaa, jota voi vain kadehtia. Näin novellin "Vaalea orakas" kertoja, jota Joenpolvelle tyypillisesti ei aina ole ihan helppo paikallistaa, tiivistää työnsä menettäneen lehtipainajan tilan:

"Pitkäaikaisen yötyöläisen elämänrytmi särkyi. Tulivat sydämen rytmihäiriöt."
***

Joenpolven novelleissa tunkeudutaan (yleensä miehiseen) tajuntaan, jonka askartelu sitoo yhteen tapahtumallisesti kevyet tarinat. Usein Joenpolvi siirtyy myös tajunnasta toiseen, ja tekee sen erittäin tyylikkäästi ja hienovireisesti. Aikatasoissa liikutaan joustavasti ja luodaan kuvaa elämästä, sen outouksista ja oivalluksista. Proustilainen kokemus omaehtoisten lakiensa mukaan toimivine monitahoisine muisteineen on myös vahvasti sisäistetty. Muisteluihin liittyy yleensä nainen, jota kohtaan tunnetaan himoa, mutta joka jää lopulta täydellisesti valloittamatta Joenpolven miesten eksyessä omaan maailmaansa ja sen jähmeyteen.

Joenpolven maailmassa kaikki on ollut aina idullaan jo pitkään, ja esineet ja luonto todistavat pysyvinä nopeasti ohi vaeltavia ihmisiä ongelmineen. Klassisen novelliperinteen ja sitä edeltävän symbolistisen runouden ihanteiden mukaisesti johtoteemaa havainnollistavat symbolit ovat paikoillaan, ja itse asiassa Joenpolvi avaa niiden suhdetta ihmisten tilanteisiin yllättävänkin avokätisesti. Joskus tuntuu, että vähempikin osoittelu riittäisi, mutta eipähän tarvitse kohtuuttomasti arvuutella. Hänen tyylitajunsa on kuitenkin kokonaisuudessaan lähes pettämätön, eikä hän sorru melodraamaan tai töksähdyksiin kuin hyvin harvoin, tekstin käydessä kenties aavistuksen yliviritetyksi (”Yhäkin, yli puolimatkassa viittäkymmentä, nuoruudenaikainen neuroottinen suhde seksuaalisuuteen rasitti.”; ”Tihenevää ajoneuvovirtaa, korkean näkökulman lyhentämiä ihmisiä jotka kiiruhtivat tahoilleen tilapäinen päämäärä mielessään.”; ”Hän tunsi kohtalonyhteyttä koulutaloon joka pohjakaavioltaan oli toistaiseksi hahmollaan, mutta sisus alttiina ja häpeällisesti riisuttuna avaruuden armottomalle totuudelle.”)

***

Lassi Nummi on kirjoittanut Joenpolven valittuihin hienon alkupuheen, jossa hän kytkee Joenpolven osaksi kansainvälistä novelliperinnettä ja näyttää hyvin, miten Joenpolvi sekoittaa tuotannossaan hienosti erilaisia genrejä ja liikkuu sulavasti 1800-lukulaisen juoninovellin ja proosarunoa lähestyvän tilanneskissin välisessä laajassa maastossa. Nummen kirjoitus avaa hyvin sitä, miksi sinänsä helposti lähestyttävät novellit vaikuttavat intuitiivisestikin niin mielenkiintoisilta ja syviltä - ne keskustelevat mestarillisesti erityisesti Tšehovin mutta myös Poen, Joycen, Proustin, Bashevis Singerin ja jopa Kafkan kanssa. Joenpolvi onnistuu siten hienolla tavalla tekemään novelleistaan taidetta, joka on harvinaisen helposti lähestyttävissä ilman kirjallisuuden tuntemusta, mutta joka syvenee perinteen tuntevalle milloin mihinkin, välillä hyvinkin yllättävään suuntaan.

Jos ei Joenpolven hehkutus vielä riittänyt, lainataan vielä varmemman vakuudeksi Pekka Tarkan teoksessa ”Suomalaisia nykykirjailijoita” käyttämää sitaattia Joenpolvea kääntäneeltä englantilaiselta runoilijalta Herbert Lomasilta:
”Ne (Joenpolven novellit) ovat täynnä ironiaa, tuskaista komediaa, äänensävyjen ja kielen laajan alueen taitavaa hallintaa; ne kasvavat monitasoisia ja älykkäitä viittauksia hyvin erilaisiin mutta aina ehdottoman asiaankuuluviin kokemuskenttiin; niihin sisältyy hyvää psykologiaa ja yhteiskuntateoriaa, ja niiden alkuperäinen kauneus hämmästyttää. Se kauneus on terävästi piirrettyä, hämmentävää ja ahdistavaa ilmapiiriä, kuvien uusiutumista, toistojen musiikillista rytmiä, siirtymiä, muunnelmia, kerronnan hätkähdyttäviä särmiä ja käänteitä sekä äkkiyllättäviä kadensseja.”

maanantai 5. elokuuta 2013

Glenn Gouldin tappava nerous

"Me sanomme yhden sanan ja tuhoamme yhden ihmisen, mutta sillä hetkellä kun tuhoava sana lausutaan, tuo meidän tuhoamamme ihminen ei ole selvillä tästä kuolettavasta tosiasiasta, ajattelin. Tuollaisella kuolettavalla sanalla, kuolettavalla käsitteellä kuolettavasti haavoitettu ihminen ei vielä aavista sen kuolettavaa vaikutusta, ajattelin. Glenn sanoi Wertheimerille sanan Haaskio jo ennen kuin Horowitzin kurssi oli alkanutkaan, ajattelin, voisin jopa määritellä tarkan kellonajan, jona Glenn sanoi Wertheimerille sanan Haaskio. Ihminen sanoo toiselle kuolettavan sanan eikä luonnollisesti ole sillä hetkellä tietoinen siitä, että on totisesti sanonut kuolettavan sanan, minä ajattelin. Kaksikymmentäkahdeksan vuotta sen jälkeen, kun Glenn Mozarteumissa sanoi Wertheimeria Haaskioksi, ja kaksitoista vuotta sen jälkeen kun hän sanoin saman Wertheimerille Amerikassa, tämä tappoi itsensä."
Terveisiä kesälomalta, joka on kulunut ratkiriemukkaasti Thomas Bernhardin 1983 ilmestyneen "Haaskion" (Der Untergeher, suom. Tarja Roinila, Teos 2009) parissa. Uskokaa tai älkää, olen nauttinut (sinänsä lyhyen) kirjan kolmeen kertaan ja tavannut alkuteosta päälle. (Kirjan maailmaan erottamattomasti kuuluvista Goldberg-variaatioistakin taipuu jo noin puolikas variaatiot aloittavaa Ariaa, aika kökköisesti tosin...).

Bernhardista kirjoitin ensimmäisen kerran "Hakkuun" yhteydessä (postaus tässä), ja Haaskiossa on paljon samaa. "Hakkuusta" tuttuun tyyliin "Haaskiossa" ei ole kappalejakoja, se on täynn
ä (näennäisen) perustelemattomasti kursivoituja sanoja, liioittelua ja ristiriitaisuuksia, välillä suorastaan maanista toistoa (kyllähän Goldberg-variaatioissakin toistetaan samoja elementtejä, eikä kukaan valita…) ja aikamoista napanöyhdässä kieriskelyä, eli juuri niitä elementtejä jotka tekevät Bernhardin proosasta niin omalaatuista. Kirjan henkilögalleria on tietysti myös hyvin bernhardmainen ja luultavasti hänen oman persoonansa eri puolia kuvastava, Douglas Gloverin hauskan luonnehdinnan mukaisesti "Bernhard's characters are almost all clownishly self-obsessed, suicidal artists with lung diseases who cannot seem to tell a story straight". 
***

Tämän Bernhard-sapluunan takana on tällä kertaa kiehtova tarina kolmesta pianistista. Päähenkilö, Wertheimer ja kanadalainen Glenn Gould opiskelevat vuonna 1953 pianomestari Horowitzin opissa Itävallassa ja ystävystyvät. Erityisesti Wertheimer (mutta myös päähenkilö) tajuavat Gouldin soittoa kuullessaan erittäin syvällisesti, mitä on nerous, ja tajuavat ettei heistä voi koskaan tulla Gouldin kaltaista soittajaa. Päähenkilö luovuttaa soittamisen nopeammin, Wertheimer hitaammin, ja molemmat kääntyvät kirjallisten ja filosofisten pyrintöjen pariin. Gould kuolee 51-vuotiaana aivohalvaukseen Goldberg-variaatioidensa ääreen, siskostaan riippuvainen Wertheimer suistuu lopullisesti raiteiltaan siskon naimakauppojen jälkeen ja hirttää itsensä niin ikään 51-vuotiaana siskon talon lähistöllä olevaan puuhun. "Haaskio" on Wertheimerin hautajaisista palaavan ja Wertheimerin huvilalle matkaavan päähenkilön ajattelua tähän kappaleeseen tiivistyvistä tapahtumista, muutamine sivupolkuineen. Hakkuussa ajateltiin nojatuolissa, nyt ajatellaan majatalossa…

(On ehkä syytä todeta, että todellisessa elämässä Bernhard ja Gould eivät tiettävästi tavanneet, eivätkä varsinkaan opiskelleet yhdessä Horowitzin opissa. Tästä tematiikasta lisää on mm. täällä. Linkin takaa löytyvän tekstin kirjoittaja muuten tulkitsee kenties aika osuvasti kirjaa lähinnä tutkielmaksi Bernhardin persoonan ja hänen taidefilosofisten käsitystensä eri puolista.)

***

"Haaskiosta" tekee erityisen viehättävän sen etäännytetty kerrontatapa, jossa Bernhard tavoittaa yhtäaikaisesti monia aikatasoja ja pitää ne samalla jämerästi omilla paikoillaan. Päähenkilön ajattelemasta tekstistä suurin osa "tapahtuu" majatalossa matkalla Wertheimerin huvilalle, ja Bernhard on merkinnyt tämän tunnollisesti tekstiin, mikä tuo sinänsä kaoottiseen kirjaan jännittävän täsmällisen, suorastaan formalistisen luonteen (kirjan taustalla soivatkin tietysti Bachin Goldberg-variaatiot). Katsotaanpa vaikka seuraavaa virkettä, joka on kaikessa lyhyydessään ja selkeydessään aikamoinen rinnakkaisten aikatasojen mestarinäyte. Alkutekstissä näkyy myös Bernhardin suosima, epävarmuutta ja epäilyä henkivä konjunktiivi: 

"In seinem Sessel sitzend habe er nur mehr daran gedacht, sich umzubringen, so er selbst, dachte ich, tagelang gegrübelt, auf welche Weise, es aber dann doch nicht getan."

"Nojatuolissaan istuen hän oli ajatellut enää yhtä asiaa, itsensä tappamista, näin hän itse sanoi, minä ajattelin, mietiskeli kaiket päivät, millä tavalla sen tekisi, mutta ei sitten kuitenkaan tehnyt sitä."
***

Kirjan alkupuolella päähenkilö referoi enimmäkseen aika kurjaluonteiseksi hahmottuvan Wertheimerin ajattelua ja siirtyy loppua kohden enemmän omiin ajatuksiinsa, vaikka Wertheimerin ajatuksetkin suodattuvat aina kertojan ajattelun läpi. Kirja on arkkitehtuuriltaan periaatteessa poikkeuksellisenkin staattinen, vasta kaksikymmentä viimeistä sivua vievät sitä selvästi eteenpäin, kohti täysin auki jäävää loppua. Kuten aiemmin todettiin, erittäin rikas mikrostruktuuri tekee kirjasta kuitenkin todella kiintoisan.

Erittäin hienosti urakastaan suoriutunut suomentaja Tarja Roinila korostaa loppusanoissaan kirjan luonnetta tutkielmana kirjoittamisen mahdottomuudesta ja turhuudesta ja niistä aukeavista mahdollisuuksista, ja vetää hyvin filosofisia analogioita Wittgensteinin suuntaan (Wittgensteinin henkilökohtaisella elämällä oli monia yhteyksiä Wertheimerin kohtalon kanssa, kuten Kevin Bazzana yllä viitatussa artikkelissaan toteaa). Kertojan persoona on jännittävä sekoitus ihmisvihaan ja kaiken turhuuden hokemiseen kietoutuvaa epävarmuutta ja pelkoa ja toisaalta vilpitöntä pyrkimystä autenttisuuteen ja täydellisyyteen: 

"Ensi viikolla olen taas Madridissa ja ensi töikseni tuhoan Glenn-kirjoituksen ja aloitan uuden, minä ajattelin, vielä täysipainoisemman, vielä autenttisemman, ajattelin. Sillä ihminen uskoo aina olevansa autenttinen eikä tosiasiassa ole ja uskoo olevansa täysipainoinen eikä tosiasiassa ole. Minun kohdallani tämän tajuaminen on tietysti aina johtanut siihen, ettei yhtäkään kirjoitustani ole loppujen lopuksi julkaistu, minä ajattelin, ei yhtä ainoaa niiden kahdenkymmenenkahdeksan vuoden aikana jotka olen tehnyt kirjoitustyötä, pelkästään Glenniä koskevaa kirjoitusta olen tehnyt yhdeksän vuotta, minä ajattelin. Miten hyvä, ettei kaikkia noita epätäydellisiä, keskeneräisiä kirjoituksia ole julkaistu, ajattelin, jos olisin ne julkaissut, mikä olisi onnistunut minulta aivan vaivatta, olisin tänä päivänä onnettomin ihminen jota maa päällään kantaa, joutuisin joka ikinen päivä kohtaamaan katastrofaaliset kirjoitukseni, jotka vilisevät virheitä, epätarkkuuksia, huolimattomuuksia, diletanttisuutta."
Roinila myös toteaa ansiokkaasti, että "(kertojan) sekavasti töytäilevä, kehää kiertävä ja toisteinen puheensa on psykologisesti perusteltavissa menetyksen aikaansaamalla järkytyksellä ja surulla … teksti rekisteröi tarkasti kertojan mielenliikkeet, surijan, joka ei edes itse osaa nimetä kokemustaan suruksi."

Kirjan vetovoima syntyykin tekstuaalisten avujen sekä taidefilosofisten pohdintojen lisäksi erityisesti siitä, että lukija jää väistämättä pohtimaan syitä, jotka ovat ajaneet toisaalta erittäin epäluotettavan ja toisaalta tuskallisen rehellisen kertojan ystävänsä takia tehdylle viimeiselle muistomatkalle. Kertoja nimeää useita motiiveja (kaipuu, uteliaisuus, huono omatunto, omat kirjalliset pyrkimykset, kertojan persoonan synkkiin puoliin ja lähestyvään liittyvät hämärämmät motiivit jne.), jotka ovat keskenään ristiriitaisia, eivätkä varmaankaan lopulta riittäviä. Olennaista on, että kyse on taiteesta, kuolemasta ja oikeasta tavasta kohdata nämä elämän keskeiset asiat. Pohdintojen tuloksena hahmottuu ("Hakkuun" tapaan) teos, joka päähenkilön on kirjoitettava: 

"Jos todellakin aion vielä kerran yrittää Glenn Gould -kuvaustani, minä ajattelin, silloin minun on otettava työn alle myös hänen kuvauksensa Wertheimerista, ja on kyseenalaista, kenestä silloin tulee kuvauksen keskipiste, Glenn Gouldista vaiko Wertheimerista, ajattelin."

perjantai 12. heinäkuuta 2013

Modernistien maalliset ilmestykset

Kirjallisuudentutkija Morris Bejan nimi tuli hiljan esiin Virginia Woolf -esseitä lukiessa ja kirjoitinkin hänestä "To the Lighthouse" -postauksen yhteydessä. Hänellä tuntui olevan hyvin mielenkiintoista sanottavaa Woolfin ns. epifanioista (ilmestyksistä tai äkillisistä oivalluksista), joilla on keskeinen rooli monien kirjailijoiden, varsinkin modernistien tuotannossa. No, nythän on niin, että Beja on kirjoittanut 1971 aiheesta kokonaisen kirjan: ”Epiphany in the Modern Novel. Revelation as Art”, joka löytyi Pasilan kirjavarastosta. Kirjassa puhutaan kirjallisista epifanioista yleensä sekä tarkastellaan niiden merkitystä erityisesti Joycella, Woolfilla, Wolfella ja Faulknerilla.

Epifanian käsite juontaa tietysti kristinuskoon ja loppiaiseen (engl. Epiphany), mutta erityisesti Joyceen  paikantuvana kirjallisena käsitteenä 
(ks. myös aiempi postaukseni "Dublinilaisista" epifanian taiteena) se on Bejan mukaan korostuneen ei-uskonnollinen ja samalla myös ei-rationaalinen, intuitioon pohjaava maallinen ilmestys. Beja päätyy seuraavanlaiseen määritelmään.
”… a sudden spiritual manifestation, whether from some object, scene, event, or memorable phase of the mind – the manifestation being out of proportion to the significance or strictly logical relevance of whatever produces it.”
Olennaista siis on, että jokin suhteellisen merkityksetön asia saa aikaan suuren vaikutuksen, jolla on vähintään väliaikaisesti transformoiva vaikutus kokijaan. Beja katsoo, että epifanioiden kirjaaminen on ollut keskeinen osa modernistien työtä, ja se on vaikuttanut vahvasti heidän estetiikkaansa. Joycella tämä eetos paikantuu konkreettisesti Stephen Heroon, jossa Stephen toteaa asian aivan eksplisiittisestikin: 
"He believed that it was for the man of letters to record these epiphanies with extreme care, seeing that they themselves are the most delicate and evanescent of moments." (ks. tästä pidempi tekstipätkä)
***

Beja ei onneksi suinkaan katso, että Joyce on keksinyt epifanian käsitteen kirjallisen merkityksen. Hän käy ansiokkaasti läpi, miten epifanioiden kuvaaminen oli valtavirtaa erityisesti romanttisessa runoudessa (mm. Wordsworth), ja siten modernistinen proosan tavoitteisiin voidaan nähdä mahdollisimman suuri lähentyminen runouden tavoitteiden kanssa proosan perinteisten arvojen kustannuksella. Päämääränä on keskittyä johonkin pieneen tapahtumaan, hetkeen tai tunteeseen (”siivuun elämästä”) ja tiivistää siitä jokin kokonaisvaltainen henkilökohtainen kokemus, joka muuttaa kokijaansa.

Filosofisesti Beja katsoo, että Schopenhauerin ja etenkin Henri Bergsonin ajatukset siitä, miten kantilainen dualismi voitaisiin ylittää intuition ja muistin avulla, siten että tarkkailija ikään kuin tulisi osaksi tarkkailtavaa objektia, voisi tuoda mukanaan tällaisia maallisen valaistumisen hetkiä, kurkistuksia asioihin sinänsä. Molemmissa filosofeissa Beja pitää olennaisena romanttista ajatusta intuition ylivoimasta suhteessa järkeen, taiteen ylivoimasta suhteessa tieteeseen. Bergsonilla lisäksi tärkeää on hänen erityisesti Proustia inspiroinut käsityksensä ajan suhteellisuudesta, siitä miten aika on jatkuvaa, koska menneisyys on aina mukana nykyhetkessä etenkin muistin kautta. Aikayksikköön voi mahtua tavaraa vaikka kuinka paljon, jos käy onnekkaasti. Bejaa lainaten, silloin on ihan yhtä todellinen kuin nyt, samalla tavalla kuin siellä ei sisällä yhtään sen vähempää olemassaoloa kuin täällä.

Modernistisena ilmiönä ilmestysten kirjaaminen liittyy myös absoluutin häviämiseen ja haluun nähdä edes hieman syvemmälle todellisuuden rakenteeseen, johonkin autenttiseen. Kuten Beja sanoo, tämä olettaa (romanttisesti), että jotakin todella on piilossa, että jotakin voi paljastua kunhan on riittävän tarkkaavainen. Riittävän kemiallis-rationaalisesti orientoitunut ihminen pitää tällaista maailmankuvaa naurettavana, ja menettää kenties samalla kykynsä kokea tällaisia hetkiä.

***

Samoin kuin Woolf-teksti, Bejan teokseen sisältyvä Joyce-essee "the Bread of Everyday Life" on todellinen helmi. Hän syventää Joycen suhdetta epifanioihin ja etenkin taustoittaa niitä esittelemällä laajasti Joycen muistikirjoihinsa kirjoittamia katkelmia ja niiden suodattumista ensin Stephen Heroon, sitten Omakuvaan ja lopulta Ulyssekseen ja Finnegans Wakeen. Joycen epifania-suhteesta päällimmäiseksi jää, että hän näki ne pääasiassa kokijaan, ei niinkään niiden lähteeseen liittyvinä, ja että niiden intuition kautta saatava anti oli ennen kaikkea kokemuksellinen eikä niinkään esteettinen; kyse on siis kokijan ymmärryksen lisääntymisestä. Beja käy myös hienosti läpi Stephenin Omakuvassa kehittelemän – Tuomas Akvinolaisesta kumpuavan – esteettisen teorian taustoja ja sen yhteyttä epifanian käsitteeseen, joka ei kovin suoraan ole Omakuvasta luettavissa (Stephen Herosta olisi, mutta siitä en ole lukenut kuin pätkiä).

Ennen kaikkea Beja näyttää uskottavan tuntuisesti, miten tietyt tiheät hetket (kuten Omakuvan lapsuudenmuisto pöydän alta, rannalla kahlaava tyttö tai Ulysseksen Yökaupunki-osuuden ilmestykset) ovat kasvaneet Joycen omista epifanioista ja miten ne muodostavat Joycen tuotannon temaattisen selkärangan. Bejan artikkelia lukiessa ymmärsin myös ensimmäistä kertaa kunnolla, miten tärkeä ja hieno Omakuvan alkuosuus on Stephenin Daidalos-problematiikan kokonaisesittelynä, joka lopullisesti ratkeaa vasta Ulysseksen viimeisillä sivuilla.

Hienoa Morris! Hienoa James!

***

Kirjassa on myös essee, jossa tarkastellaan epifanioiden ilmenemistä uudemmissa kirjailijoissa, joissa virtaa modernistien verenperintö. Nathalie Sarrauten ystävänä pitää todeta, että Beja rinnastaa hänen sous-conversationinsa ja tropisminsa hyvin pitkälti epifanioihin (vaikka Sarraute epäilemättä kieltäisi jyrkästi rinnastuksen); molemmissa tapauksissa kyse on pinnan alla tai takana olevista nopeasti katoavista tuntemuksista, joista on lähes mahdoton saada kiinni mutta joissa tiivistyy jotain olennaista olemisesta. Sarrautella korostui lisäksi voimakkaasti se, että hän paitsi kuvaa näitä liikahduksia myös pyrkii teksteillään saamaan aikaan samat liikkeet lukijassaan.

Beja kritisoi Sarrauten esikoisteosta "Tropismeja" siitä, ettei hän tee luonnoksillaan mitään suurempaa, toisin kuin esimerkiksi Joyce, vaan jättää ne irrallisiksi katkelmiksi. Hän ei tunnu myöskään pitävän Sarrauten myöhempää, näille tropismeille nojaavaa romaanituotantoa erityisen onnistuneena, nähtävästi siksi että tropismitekniikassa syntyy vain jatkuva tietoisuuden hetkien virta, joissa ei ole merkittävää valaistumisen tai tiedollisen rakenteen muutoksen aspektia kuten epifanioissa (tämä on aika vapaata tulkintaa, kiinnostuneet lukekoot Bejaa suoraan).

Äkkiseltään tuntuu, että epifanioissa muistin ja päällekkäin asettuvien aikakerrosten rooli olisi merkittävämpi kuin Sarrauten tropismeissa, sous-conversationista puhumattakaan. Sarraute nähdäkseni korosti, että ihminen on normaalisti jumissa totunnaisten reaktioidensa kanssa, ja autenttisuuden hetket, pienet liikahdukset joita hän pyrki kuvaamaan, ovat lähes tavoittamattomissa opetellun automatismin ja totunnaisesti tiedostetun takana. Tässä mielessä Sarraute on ehkä näkemyksissään kuitenkin vähemmän romanttinen kuin modernistiset edeltäjänsä. Ainakin tropismeissa on jotain vaikeammin ymmärrettävää ja määriteltävää kuin serkuissaan epifanioissa.

lauantai 29. kesäkuuta 2013

Esseitä erakon kapinasta

Tommi Melender kirjoittaa esseekokoelmassaan "Yhden hengen orgiat" (WSOY 2013), että lukeminen on hänelle, kuten idolilleen Flaubertillekin, paitsi otsikon kuvastamaa toimintaa myös erakon kapinaa. Teini-ikäiselle Melenderille lukeminen oli paitsi keino lievittää ahdistusta myös samanlaista erottautumista kuin yleisempi kapinallisen teini-identiteetin ripustaminen musiikkimakuun (sitäkin Melender harrasti). Hän on siltä valmistuslinjalta (ymmärtääkseni aika läheltä omaani), josta tulee viimeistään lapsuuden ja teini-iän laumadynamiikkaharjoitusten jälkeen porvarillisen maailman huvituksiin epäluuloisesti ja kapinallisesti suhtautuvia kulttuurielitistejä, sellaisia jotka eivät kuitenkaan ihan kokonaan osaa, pysty tai halua katkoa suhteitaan keskiluokkaiseen elämäntapaan. 
"Vaikka Aution maan lukeminen välitunneilla oli suurelta osin lapsellista näyttelemistä, en kuitenkaan tavoitellut pelkkää elettä vaan myös tekoa. Jollain puolittaisen tietoisuuden tasolla halusin asettua vastarintaan, erkaantua kaikesta sellaisesta, mikä tuntui ahdistavalta, painostavalta, valheelliselta. Inhosin normaaliutta, inhosin tulevaisuudenkuvaa säntillisestä pikkuporvarillisesta elämästä, jonka keskipisteenä olisi hyvä toimeentulo ja mukava rivitalonpätkä."
*** 

Kirjoittamiseen Melenderillä tuntuu olevan jokseenkin traumaattinen suhde, koska se edustaa hänelle lukemista enemmän narsististen piirteiden tuloa pintaan. Päätelköön jokainen itse, miten paljon narsistisia ulottuvuuksia on Melenderin taideproosavetoisessa kirjallisessa eetoksessa. Olkoon syy mikä tahansa, hän tunnustaa kirjailleensa muistivihkoonsa inhottavia kirjauksia valtavirralle itseään tutumpien kollegoiden "laatukirjallisuudeksi brändätystä empatiaproosasta" ja "suomalaisen miehen monomaanisuudella ilottelevista romaaneiksi pitkitetyistä vitseistä".

Tällainen asenne on tuttu Melenderin upeasta Antiaikalainen-blogista, jonka aktiivinen seuraaja lukee "Yhden hengen orgioitakin" jatkuvien déjà vu -kokemusten siivittämänä. Haluan itse ymmärtää Melenderin asennetta mahdollisimman pitkälle, koska on ihan oikeutettua pyrkiä erottamaan taiteellisesti kunnianhimoinen romaanikirjallisuus (hyvistä) romaaneista, jotka eivät pyrikään uudistamaan tai kommentoimaan romaanitaiteen perinnettä osana kudoksiaan. 

Minusta on turha luoda asioiden välille vastakkainasetteluja. Rakenteen ja ilmaisutavan puolesta konservatiivinen romaani voi olla hyvä lukukokemus, vaikkei se taiteellisesti tuokaan maailmaan mitään uutta. Taiteellisesti kunnianhimoisella proosalla on väistämättä rajallinen määrä lukijoita, koska se usein vaatii nautinnon saamista romaaniperinteellä ja sen ilmaisumuodoilla leikittelemisestä. Tällainen nautinnon lähde pysynee marginaalisena, vaikka tv sinänsä onkin kouluttanut sukupolvemme ymmärtämään hyvinkin tiheitä intertekstuaalisia viidakoita. On vain niin, että romaani ei ole suurelle yleisölle kovin tuttu taidemuoto.

***

Jo edellisestä esseekokoelmasta "Oikeus nautintoon" tutulla tavalla Melender on kiinnostavimmillaan eritellessään suosikkikirjailijoidensa tuotantoa (moni kriitikko on jo ehtinyt miettiä, mitä Melenderistä (ja hänen tuotantolinjastaan) kertoo se, että kaikki hänen sankarinsa ovat miehiä). Hän onnistuu raottamaan kiinnostavasti autofiktion rajoja selvittäessään Curzio Malaparten teosten taustoja, ja tekee Thomas Bernhardin tuotannosta hienon synteesin "Misantropian sinfonikko", jossa myös Bernhardin musiikilliset ja satiiriset elementit saavat hienon osansa. Kieli on pääosin tarkkaa ja toimivaa, ja tekstin sekaan piilotetut kirjalliset viittaukset tuovat esseisiin mukavaa löytämisen iloa.

Melender on tullut tunnetuksi David Foster Wallacen ankarana fanittajana. Wallace-esseessä korostuu juuri aiemmin mainittu taideproosa/lukuromaani -jännite, joka henkilöityy muototaiturina tunnetun Wallaceen ja konservatiisen perusproosan nimiin vannoneen Wallacen ystävän, Suomessakin todella menestyneeseen Jonathan Franzeniin. Melender tiivistää Wallacen muotopyrkimysten kärjeksi pyrkimyksen voittaa postmoderni ironia ja siirtyä jonkinlaiseen uuteen vilpittömyyteen, joka ei kuitenkaan tarkoittaisi paluuta menneisyyden apajille niin kuin Franzenilla:

"Wallace ei pitänyt paluuta perinteiseen romaanikerrontaan mielekkäänä ratkaisuna, koska ei uskonut vanhakantaisen realismin pystyvän pureutumaan siihen, millaista on elää äänen ja kuvan hallitsemassa yhteiskunnassa, ristiriitaisten signaalien pommituksessa. Vilpittömyys ei lopulta tarkoittanut Wallacelle anti-ironisuutta vaan metaironisuutta, tai kuten hän itse asian ilmaisi: naiiviuden ja kyynisyyden yhdistelmää. Symbolisen isänmurhan jälkeenkin hän kirjoitti itsetietoista fiktiota, mutta sisällytti itsetietoisuuden piiriin myös ironian tekemällä näkyviksi ne sudenkuopat, jotka vaanivat ironisessa elämänasenteessa."
Olen lukenut toistaiseksi vain DFW:n mainioita novelleja, joten en pysty arvioimaan sitä, kuinka hyvin hän missiossaan on onnistunut. Olen kuitenkin vakuuttunut siitä, että jokin tuonkaltainen missio on 2000-luvun romaanitaiteen keskiössä. Taiteen näkökulmasta Wallace on selvästi oikeammalla polulla kuin Franzen. Samasta asiasta on puhunut Kundera: taide on väistämättä niin historiasidonnaista, että vanhoja kaavoja uusintava teos – vaikka olisi taidokaskin – tuntuu spontaanisti epätyydyttävältä.

***

Moni on pitänyt Melenderin kokoelman esseistä parhaana Stieg Larssonin tuotantoa käsittelevää esseetä "Ruotsalainen kostofantasia", jossa hän kertoo mehukkaasti, miten luki sinänsä kökköä Millennium-trilogiaa Larssonin henkilöhistoriaa ja hänen traumojaan vasten ja löysi siitä näin kirjallista nautintoa tulkitessaan trilogian Larssonin henkilökohtaisena kostofantasiana.

Essee on tosiaan hyvä. Lisäksi se tematisoi Melenderin hauskasti lukijana, joka kurkistelee jatkuvasti tekstin väleihin ja etsii sieltä jälkiä ihailemistaan kirjailijoista (vaikka Larsson ei näihin tietenkään kuulu). Lisäksi se paljastaa jotain olennaista kirjallisuuden viehätyksestä, siitä joka paljastuu vain niille joille ovat kasvaneet Melenderin mainitsemat kirjallisuuden tuntosarvet. Hyvä kirjallisuus on syvällä, se ei paljasta itseään kärsimättömälle tarkkailijalle.


tiistai 11. kesäkuuta 2013

Kaksi puolustuspuhetta usko(nno)lle

1874-1936 eläneen brittiläisen G.K. Chestertonin ”Oikea oppi” (Savukeidas 2012, suom. Antti Nylén, alkuteos Orthodoxy, 1908) on kristillisen apologetiikan klassikko, ja tuotteliaan Chestertonin nimi vilahtelee nykyään siellä täällä. Esimerkiksi omat tunnustuksensa hiljan kirjoittanut ja Chestertonilta ajatteluunsa vaikutteita saanut Antti Nylén on pitänyt häntä esillä ansiokkaasti jo ennen tätä hyvin suoritettua suomennostyötä. ”Orthodoxya” edelsi teos ”Heretics”, joka sisälsi tukun tuon ajan ajattelijoita kritisoivia tekstejä (sitä ei ole vielä suomennettu). ”Oikea oppi” on Chestertonin esitys omasta maailmankuvastaan, johon ”Hereticsissä” esitetyn kritiikin voi suhteuttaa.

Apologiana "Oikea oppi" on todella herkullinen, ja osana nykyistäkin uskontokeskustelua täysin ajankohtainen. Sen alkuasetelma lähtee siitä, että Chesterton sanoo muodostaneensa pikku hiljaa ja omaehtoisesti koherentin ja moniulotteisen maailmankuvan, kunnes tajusi kristinuskon löytäneen saman mantereen jo huomattavasti aiemmin. Tyylilleen uskollisena Chesterton lausuu (ja Nylén suomentaa): 

“I was always rushing out of my architectural study with plans for a new turret only to find it sitting up there in the sunlight, shining, and a thousand years old.”

”Tuon tuostakin ryntäsin ulos arkkitehdinkammiostani pää täynnä suunnitelmia uutta tornia varten – huomatakseni sen jo seisovan ulkona päivänvalossa, loistavana, tuhatvuotiaana. ”

Tai niin kuin Nylén alkusanoissaan summaa: 
”Minä löysin maailmasta erilaisia osia, jotka näyttivät käyttökelpoisilta, ja aloin askarrella niistä tällaista. Siitä tuli hyvä, olin mielissäni, ja melkein heti rakennelmani valmistuttua tajusin, ettei se ollutkaan minun rakentamani.”
*** 

Chesterton pitää mielikuvitusta ja satuja hyveinä, ja julistaa ylpeänä ”fantastista” maailmankuvaansa. Chesterton käy kiinnostavalla tavalla läpi ateismin/agnostisismin perusväitteitä ja pyrkii löytämään niihin kristinuskoa rationaaliselta kannalta perustelevan vastauksen. Varsin taitavasti hän onnistuu osoittamaan, kuinka niin sanottu rationaalisuuskin on aina jossain vaiheessa epäjatkuvuuskohdan ja uskonhypyn edessä, sitä ei vain mieluusti myönnetä. Maailma on ihme, halusimme tai emme. Se on loogisempi ja matemaattisempi kuin äkkiseltään luulisi, mutta ei kuitenkaan ihan loppuun saakka. Oli Chestertonin kanssa samaa mieltä tai ei, hänen verratonta argumentaatiotaitoaan ihailee väistämättä.

Chestertonin premisseistä on todella ihan uskottavaa päätyä kristinuskon jumalkäsitykseen, jonka innovaationa esimerkiksi stoalaisten lohduttomaan maailmankuvaan nähden Chesterton pitää Jumalan irrottamista maailmasta; Jumala on ikään kuin taiteilija, joka loi absoluuttisella energiallaan maailman ja jätti sille paitsi ohjeet myös vapaan tahdon:

” God had written, not so much a poem, but rather a play; a play he had planned as perfect, but which had necessarily been left to human actors and stage-managers, who had since made a great mess of it.”

”Jumala oli kirjoittanut pikemminkin näytelmän kuin runon, näytelmän, jonka hän oli suunnitellut virheettömäksi mutta joka oli ollut pakko jättää ihmisnäyttelijöiden ja -näyttämömestareiden käsiin, jotka sittemmin ovatkin sotkeneet kaiken perinpohjaisesti.” 

Chestertonin mielestä tällainen asetelma oli hänen maailmankuvansa kannalta erittäin tyydyttävä ja vastasi tunnetta, jota oli kaivannut ikänsä: se mahdollisti mahdollisuuden samanaikaiseen optimismiin ja pessimismiin ja antoi syyn taistella maailman epäkohtia vastaan, olivat ne kuinka suuria tahansa. ”Voimme olla rauhassa maailmankaikkeuden kanssa, mutta silti sodassa maailmaa vastaan.”

*** 

Chesterton toteaa, että Jumalan transsendenssiin ja maailman ja Jumalan eroon perustuva kristinuskon ihmiskuva poikkeaa perustavasti esimerkiksi monien idän uskontojen käsityksistä. Siinä missä vaikkapa buddhismi – samoin kuin vaikkapa mainittu stoalaisuus aiemmin – etsii pyhyyttä ihmisen sisältä, kristitty jahtaa Jumalaa ”kuin kotkaa vuorten takaa, ja jahdatessamme olemme surmanneet kaikki hirviöt tieltämme”. Tästä syystä, Chesterton väittää, kristitty suhtautuu aktiivisesti maailmaan ja pyrkii hallitsemaan sitä. Kolminaisuusoppi taas viettää Chestertonin mukaan pois autoritäärisyydestä, mikä on luonut perustan demokratialle.

Kristinuskon ihmiskuvassa Chestertoniin vetoaa myös se, että sille kohtuullisuus tai tasapaino ei ole vedenlaimeaa kaikenhyväksymistä vaan kahden mahdollisesti keskenään ristiriitaisenkin asian yhteentörmäystä, joista syntyy hedelmällinen kokonaisuus. Niinpä kristinuskoakin on syytetty yhtä aikaa liiasta karuudesta ja toisaalta pröystäilystä, toisen posken kääntämisestä ja hillittömästä verenhimosta, selibaatista ja perheen korostamisesta. Leijonan oli maattava lampaan vieressä ja silti säilytettävä kuninkaallinen verenhimoisuutensa, siinä kirkko Chestertonin mielestä on onnistunut.

Olennaista kristinuskon menestykselle on ollut se, että ideaaleista on ollut ja on oltava pysyvä näkemys, niistä ei tule lipsua villitysten mukana. On ihan pakko lainata vielä kertaalleen, tällä kertaa Nylénin akrobatiaa: 

”Mutta joka ainoan [villityksen] välttäminen on ollut yhtä seikkailun tiimellystä; minä näen taivaallisten sotavaunujen kiitävän jyristen aikojen halki tylsien harhaoppien retkottaessa rähmällään maassa, hurjan totuuden hoippuen mutta pystyssä päin jatkaessa kulkuaan.”
Ideaaleista, jostain pysyvästä kiinni pitäminen on keskeistä myös mielekkään elämän näkökulmasta. Seikkailussa ei ole mieltä, jos ei ole vaaraa. Täytyy olla panokset, tappion mahdollisuuden on oltava todellinen. Vain silloin elämästä – vaikkapa avioliitosta – voi tulla todella runollista, ”muutenhan seikkailu olisi vain ailahtelevaista, tunteetonta painajaisunta.

***

Miksi sitten päätyä kristinuskoon kaikkine ylimaallisine elementteineen? Miksi ei voisi vain ottaa uskosta kaikkea sitä hyvää mikä siihen sisältyy mutta hylätä jumaluus?

Tähän Chestertonilla on niin kaunopuheinen vastaus, että jätän sen salaisuudeksi. Mutta juuri tämä lähestymistapa on pohjalla populaarifilosofi Alain de Bottonin uudessa kirjassa ”Religion for Atheists”, joka on (kuten de Bottonin muutkin kirjat) jälleen kerran yllättävän puhutteleva teos siitä, mitä kaikkea uskonnot ja niiden ihmiskuva voisivat tarjota maallisen yhteiskunnan ongelmiin. Jos haluat tietää mitkä olisivat rippi-instituution nykypäivän sovellutukset tai miten lasten kasvatusta voitaisiin edistää tai yksinäisyyttä lievittää järjestäytyneen uskonnon huippuunsa hiomilla metodeilla, kirja kannattaa lukea.

Vannoutuneen ateistin kannattaa varautua siihen, että tuttu maailmankuva voi hiukan horjua, ainakin reunoiltaan. Mitä, voisiko vanhalla kunnon paternalismilla sittenkin olla jotain annettavaa meille täysin itsellisille, rationalistis-optimoiville nykyihmisille! Voisimmeko sittenkin ajatella, että aikuinenkin on pohjimmiltaan heikko, lohdun tarpeessa ja silti kyvykäs parempaan, että hän kaipaa yhteisöä tukemaan itseään muutenkin kuin poliisin ja sosiaaliviranomaisten muodossa. Siis kuinka, voisiko julkisessa sfäärissä olla jotain muutakin kuin mainoksien läpitunkematon peitto, vaikka jotain hyvästä elämästä!

Siis voisiko todella olla, että ihmiskunnan perinne on tuhansien vuosien aikana tuottanut uskontojen muodossa jotain, josta voisi olla apua meillekin? 

Hyh hyh, pois se meistä.

keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Esitulkitun tuolla puolen – Kunderan ”Esirippu”

Kirjoitin vähän aikaa sitten Kunderan 1986 ilmestyneestä “Romaanin taide” -kokoelmasta. Siinä Kundera katsoi monin paikoin romaania oman taiteensa näkökulmasta, taustoitti ja perusteli omaa estetiikkaansa. “Petettyjä testamentteja” en ole lukenut, mutta 2005 ranskaksi ilmestynyt ja Ville Keynäsin hienosti suomentama kokoelma “Esirippu” (Siltala 2013) liikkuu samassa maastossa, mutta selvästi yleisemmällä tasolla. Kundera pyrkii seitsemän esseen kautta hahmottamaan omaa näkemystään eurooppalaisesta romaanin taiteesta ja sen kehityksestä Cervantesista tähän päivään.

***

Kunderalle tärkeä premissi on taiteen historiasidonnaisuus: teoksen esteettinen arvo on “nähtävissä ainoastaan taiteen historiallisen evoluution kautta”, osana jatkumoa. Tästä lähtökohdasta nykyaikana sävelletty Beethovenin teos koettaisiin “spontaanisti (siis vailla tekopyhyyden häivää) naurettavana, epäaitona, sopimattomana tai jopa hirvittävänä”. Tähän liittyy Kunderan hienosti formuloitu jos kohta vähän omahyväinen näkemys taiteen ja sen historian roolista Euroopassa:

“Taide ei ole mikään soittokunta, joka marssii Historian perässä. Taiteen tehtävä on luoda oma historiansa. Se, mitä Euroopasta on jonakin päivänä jäljellä, ei ole toistoja pursuava historia, jolla ei itsessään ole mitään arvoa. Ainoa, millä on mahdollisuuksia säilyä, on sen taiteiden historia”.
Siteerataan samaan syssyyn vielä romaanikirjailijan tehtävä tässä kaikessa: 
”Sillä Historia kaikkine liikkeineen, sotineen, vallankumouksineen ja vastavallankumouksineen sekä kansallisine nöyryytyksineen ei kiinnosta kirjailijaa itsessään, objektina joka pitää maalata, julistaa, tulkita. Romaanikirjailija ei ole historioitsijoiden renki, ja jos Historia kiinnostaakin häntä, se tekee sen projektorina joka kääntyilee ihmiselämän ympärillä valaisten sitä ja sen odottamattomia mahdollisuuksia, jotka rauhan tilassa, Historian pysytellessä paikallaan, eivät toteudu vaan pysyvät näkymättömissä ja tuntemattomina.”

***

Tutusti Kundera paikantaa romaanin synnyn Cervantesiin (ja Rabelaisiin) (ks. Cervantesista Alex Matson -postaukseni yhteydessä). Cervantes keksi tarkastella elämän proosallisuutta, sen arkisuutta, kaikessa syvyydessään ja koomisuudessaan. Romaani alkoi tunkeutua kohti ihmisluonnon ydintä, sen tarkoitukseksi muodostui yritys ymmärtää elämää, vailla mitään kaunistelua tai moraalisia opetuksia.

Kuten moni muukin, Kundera nostaa Sternen 1750-luvun puolivälin jälkeen ilmestyneen “Tristram Shandyn” erikoisasemaan ensimmäisenä romaanina, joka mursi tarinakeskeisyyden äärimmäisellä tavalla, ennakoiden monessa yli sata vuotta Sternen jälkeen tullutta modernismia. Hänen romaaninsa “on yhtä moninkertaista poikkeamaa, yksi suuri sivukohtausten juhla, jonka harkitun, jopa naurettavan hauras ykseys on harsittu kokoon muutamalla alkuperäishenkilöllä ja heidän mikroskooppisilla teoillaan, joiden merkityksettömyys lähentelee naurettavaa”.

1800-luvulla historialliset kumoukset ja yhteiskunnan ja muun ympäristön jatkuva muutos saivat Kunderan mukaan romaanikirjailijat tarttumaan ajan kulkuun ja paikkojen ja esineiden kuvailuun, joka tarkoitti “epämääräisen säälimistä, katoavan pelastamista”. Vasta Flaubert (jonka tehtävästä romaanin ”epäbalzacisoijana” Kunderalla on paljon mielenkiintoista sanottavaa) ja Proust (tuntui hyvältä, että Kundera lausuu ääneen itsestäänselvyyden ja kiistää täysin Proustin omaelämäkerralliset intentiot) hänen jälkeensä alkoivat kääntää valokeilaa muualle, kohti ihmisen sisintä.

***

Kunderan kirjallisuusesseiden mielenkiintoisin puoli itselleni on ollut hänen keskittymisensä keskieurooppalaiseen modernismiin, erityisesti Brochin, Musilin, Kafkan ja Gombrowiczin erittelyyn. Kundera katsoo, että keskieurooppalainen modernismi oli tietysti kapinaa menneisyyttä kohtaan kuten muuallakin, mutta menneisyys oli erilainen kuin Ranskassa. Ranskassa modernismi oli antirationaalista ja antirealistista lyyristä kapinaa, kitsch-kammoisessa Keski-Euroopassa ”tilanne oli toinen: ekstaattisen, romanttisen, sentimentaalisen ja musikaalisen tradition vastustus johti siellä muutaman mitä omaperäisimmän neron kehittämää modernismia kohti taidemuotoa, joka on analyysin, valaistumisen ja ironian ominta aluetta: kohti romaania.”

Tällaiselle modernismille ominaista on kuvata situaatioita, yksilöiden psykologian kampaaminen tai edes romaanihenkilön ”uskottavuus” perinteisessä mielessä on toisarvoista. Kuten Kundera hyvin huomauttaa, Josef K:n seksuaalisella suuntautumisella, vanhempien taustalla tai luonneprofiililla on kovin vähän merkitystä. Olennaista on se, mihin tilanteeseen hän on joutunut byrokratisoituneessa yhteiskunnassa. Broch puhui ”Unissakulkijoistaan” tietoteoreettisena romaanina psykologisen sijaan. Minusta Kundera tuntuisi olevan varsin oikeassa, kun hän sanoo situaatioihin suuntautuneen keskieurooppalaisen modernismin ennakoineen hyvin pitkälti ranskalaisia eksistentialisteja, jotka saivat kunnian tehdä seuraavan romaanitaiteen kumouksen.

Keskieurooppalainen modernismi pyrki Kunderan mukaan raivolla kohti sitä, mitä nimenomaan romaani pystyi sanomaan. He sotkivat ”romaaneihinsa, jotka ajattelevat” rohkeasti esseemäisiä ja filosofia elementtejä narratiivin sekaan ja onnistuivat perustelemaan tällaisten innovaatioiden olemassaolon olennaisena osana romaanitaidetta. Kundera kuitenkin korostaa, että tällainen pohdiskelu on ”intentionaalisesti ei-filosofista, vieläpä antifilosofista, toisin sanoen raivokkaan riippumatonta kaikista valmiista ideajärjestelmistä”. Tavoitteena ei ole arvottaa tai julistaa totuuksia vaan kysellä, hämmästellä ja luodata: 

” Sen (romaanikirjailijan pohdiskelun) muodot ovat mitä moninaisimpia: metaforisia, ironisia, hypoteettisia, hyperbolisia, aforistisia, huvittavia, provosoivia ja fantastisia, mutta ennen kaikkea se ei koskaan poistu henkilöiden elämän taikapiiristä. Henkilöhahmojen elämä ruokkii sitä ja oikeuttaa sen.”

Kohti asioiden ydintä siis, entistä laajemmalla keinovalikoimalla vain. (Turha muuten kai sanoakaan, että kaikki se mitä Kundera sanoo idoleistaan pätee myös hänen omien romaaniensa esteettisiin ideaaleihin).

Niin, ytimestä puheen ollen, selitetään vielä kirjan nimi ”Esirippu”. Se liittyy Kunderan määrittelemän romaanitaiteen tunnusmerkkeihin: vain sellainen kirja, joka onnistuu repäisemään esitulkitun maailman konventiot hajalle, ansaitsee päästä romaanitaiteen Pantheoniin. On tärkeää huomata, ettei kapinakaan riitä, koska sekin kohdistuu useimmiten esitulkittua maailmaa kohtaan. On nähtävä sinne, minne muut eivät ole vielä ymmärtäneet katsoa.