torstai 21. kesäkuuta 2012

Kitkerää seurapiirimusiikkia laiskanlinnasta



Thomas Bernhard on 1980-luvun lopussa kuollut itävaltalaiskirjailija, jolla on saksankielisessä maailmassa suuren, unohdetun modernistin maine. Minulle suositeltiin Bernhardia Houellebecqin hengenheimolaisena, ja sellainen hän johonkin pisteeseen onkin. Hänen tyylinsä on suorastaan Houellebecqin antiteesi, mutta rujossa, inhorealistisessa mutta kuitenkin jollain tavalla lämpimän humoristisessakin ihmiskuvassa on ainakin lukemani ”Hakkuu. Muuan mielenkuohu” (suomentanut Tarja Roinila) -romaanin perusteella paljon samaa.

Rankan lapsuuden lähinnä isovanhempiensa hoivissa elänyttä Bernhardia vaivasi keuhkotauti, josta hän sai paljon aineksia kirjoittamiseensa. Hän oli kuolemaisillaan 18-vuotiaana, kun päätti aloittaa kirjoittamisen. Musiikkia opiskellut Bernhard on siis kirjoittajana klassinen pelastusrengas-tapaus. Bernhard ehtikin kirjoittaa aivan huimat määrät proosaa, runoutta ja näytelmiä. "Hakkuu" ilmestyi 1984 ja muodostaa osan kirjailijan "taidetrilogiaa", josta on suomennettu toinenkin teos, musiikkia käsittelevä "Haaskio".

Bernhardin tyyli on modernistista tajunnanvirtaa. Hän on selvästi Proustinsa ja Woolfinsa lukenut. "Hakkuun" erityispiirre on keskeytymätön monologi (ilman yhtään kappalevaihtoa), samojen teemojen ja jopa virkkeiden toistelu ja vapaa assosiaatio. Tiettyjä keskusfraaseja jankutetaan lähes joka sivulla, ja nämä ironisesti nähdyt termit (kuten ”taiteelliset päivälliset”) on ihan toimivasti kursivoitu. Bernhardista puhuttaessa tuodaan aina esiin hänen tekstinsä musiikillisuus, mikä kieltämättä on osuva rinnastus erityisesti teema- ja virketason tautologioiden osalta. Tekstistä tulevat mieleen suomalaiset minimalistiset instrumentaalirock-bändit Circle tai sen alaprojekti Ektroverde, joissa samojen yksinkertaisten teemojen toistelu ja variointi viedään äärimmäisyyksiin. Kirjan ”virallinen soundtrack” on nähtävästi Ravelin Bolero.

Tällainen idée fixe -strategia toimii minusta musiikissa paremmin kuin kirjallisuudessa, jossa joutuu itse aktiivisesti osallistumaan itsensä hypnotisointiin ja jossa alkaa välillä epäillä lukevansa vahingossa samaa riviä uudestaan ja uudestaan. Bernhardin toisteluun kytkeytyy myös äärimmäinen liioittelu, joka on ainakin vähän aikaa hauskaa. Bernhard kirjoittaa erittäin pitkiä lauseita, jotka sinänsä juoksevat harvinaisen ketterästi. En ole nähnyt alkuteoksesta kuin katkelmia, mutta Tarja Roinilan suomennos vaikuttaa todella hienosti tehdyltä. Samaa voi sanoa kääntäjän kirjoittamista nasakoista loppusanoista, joista varastan häpeämättä monia ajatuksia tähän postaukseen (sama pätee maanantaiseen kirjapiiriin, jossa teosta ruodittiin porukalla).

***

Kirja on laiskanlinnassa istuvan (sanapari "ajattelin laiskanlinnassa" mainitaan jonkun laskelmien mukaan 160-sivuisessa kirjassa noin 100 kertaa) kirjailija-kertojan monologi wieniläisiltä taiteellisilta illallisilta. Sinne hänet on kutsunut ystäväpariskunta, jota kertoja ei ole nähnyt yli kahteenkymmeneen vuoteen. Ilta kuluu kutsujen kunniavierasta, Ibsenin "Villisorsassa" näyttelevää Burgtheaternin näyttelijää odotellessa, ja illallista värittävät samana päivänä vietetyt hautajaiset, jossa on porukalla surtu itsemurhan tehnyttä ja samoihin taidepiireihin aikanaan kuulunutta tanssitaiteilijaa.

Kirja on avainromaani, ja todellisen elämän isäntäpariskunta haastoi Bernhardin oikeuteen kunnianloukkauksesta kirjan ilmestyttyä. Romaani etenee lopulta laiskanlinnasta peräti illallispöytään asti ja loppuu kutsujen päätyttyä, joten ulkoiset puitteet ovat kevyet. Kirjan juju on raivokas tilitys, jossa maanis-depressiivisen oloinen kertoja käy läpi omaa turhautumistaan seurapiireihin, taiteeseen ja elämään.

Bernhard oksentaa turhautumistaan muotivirtausten perässä juokseviin taidepiireihin, joissa ystävyys on valheellista, kilpailu raakaa ja pinnallisuus vallitsee:
"Nämä ihmiset ovat aina olleet olevinaan milloin mitäkin, he eivät ole olleet todella mitään, milloin he ovat olleet olevinaan sivistyneitä olematta sivistyneitä, milloin he ovat olleet olevinaan kaunosieluja, kuten sanotaan, olematta kaunosieluja, milloin he ovat olleet olevinaan inhimillisiä olematta inhimillisiä, minä ajattelin. Ja he ovat aina vain olleet olevinaan ystävällisiä, sillä ystävällisiä he eivät ole. Ja ennen kaikkea he ovat olevinaan luonnollisia eivätkä ole ikinä olleet luonnollisia, kaikki heissä on aina ollut silkkaa keinotekoisuutta ja kun he ovat väittäneet ja siis esittäneet olevansa filosofisia, ovat he olleet yksinomaan kummastuttavia, ja yhtäkkiä tuli taas mieleeni, kuinka vastenmielisesti he olivat sanoneet minulle Grabenilla, että heillä oli nyt Wittgensteinin koko tuotanto, täsmälleen samoin kuin he olivat kaksikymmentäviisi vuotta sitten sanoneet, että heillä oli Ferdinand Ebnerin koko tuotanto."
***

Erityisen käsittelyn kertojalta saavat isäntäpari, Auersbergerit, jotka ovat lahjakasta musiikkiväkeä ja kertojalle hyvin läheisiä ihmisiä menneisyydestä, nähtävästi jopa rakastettuja. Halvalla pannaan myös itseään Wienin Virginia Woolfina pitävää naiskirjailijaa, jonka kanssa kertojalla on niin ikään ollut suhde. Itsemurhan tehnyttä tanssitaiteilijaa ja kertojalle aikanaan erittäin läheistä Joanaa (joka esiintyy romaanissa omalla nimellään) muistellaan vähän lämpimämmin. Illan tähteä, Burgtheaternin näyttelijää, kertoja vihaa syvästi häntä sen kummemmin tuntematta.

Tästä näkökulmasta kirjan voi lukea myös katkeroituneen ex-rakastajan tilityksenä, jota vaivaa se ettei hän (enää) ole (muka halveksumiensa) seurapiirien keskipisteenä. Joka tapauksessa nämä seurapiirit tuntuivat kelvanneen kertojalle nuorena varsin mainiosti, ja hän on epäilemättä hyötynyt niihin kuulumisesta. Arvoitukseksi jää, miksi kertoja pakeni 20 vuodeksi Lontooseen, samoin se, miksi hän on palannut. Hauskaa on se, että kertoja kiittelee lähtiessään emäntää lämpimästi mukavasta illasta ja toivoo katkenneen ystävyyden heräävän uuteen kukoistukseen. Tuskin kertoja itsekään tietää, vihaako hän vai rakastaa, vai kenties molempia. Tällaista kai ihmisten välinen kanssakäyminen usein on.

"Hakkuu" on myös osuva satiiri ihmisen halusta pyrkiä erottautumaan erilaisilla valinnoilla – sisustuksella, musiikki- ja kirjamaulla, puhetavalla – ja nousemaan siten kuvitellun massan yläpuolelle. Tällainen yritys on aina tuomittu epäonnistumaan, koska nälkä kasvaa syödessä, ja aina jossain on joku, joka on todellista avantgardea. Samalla Bernhard itsekin asettuu osaksi tätä ilmiötä, siihen liittyvää juonittelua, kuppikuntaisuutta ja taideteosten kietoutumista tekijöidensä persoonien ympärille.

***

Pakko on vielä lisätä, että kirjan loppu on paitsi upea tiivistys itse kirjasta ja sen tyylistä myös hauska nyökkäys Proustin suuntaan. Sekopäinen sankari pakenee kovasti Verdurinejä muistuttavan pariskunnan luota (joita samalla kertoo vihaavansa ja rakastavansa, aivan kuten Wieniä) ja päättää pistää ajatuksensa paperille, maksoi mitä maksoi (en voi valitettavasti lainata kuin pienen osan viimeisestä virkkeestä, koska se on niin pitkä):
”..., ja minä juoksin ja juoksin ja ajattelin, että kirjoitan heti näistä niin sanotuista taiteellisista illallisista Gentzgassella, samantekevää mitä, mutta nyt, mutta heti, mutta kunhan kirjoitan näistä taiteellisista illallisista Gentzgassella, heti, minä ajattelin, nyt heti, yhä uudelleen, juostessani keskustan läpi, heti, ja nyt ja heti ja heti, ennen kuin on liian myöhäistä.”


lauantai 16. kesäkuuta 2012

Olemisen kummallinen runollisuus

Blogia seuranneille ei ole varmaan yllätys, että tykkään Virginia Woolfista. Hänessä yhdistyvät monet asiat, jotka tarkoittavat minulle hyvää kirjallisuutta: autofiktiiviset elementit, tajunnanvirtatekniikkaa hyödyntävä sisäisen maailman kuvaus, assosiatiivinen (tai ”impressionistinen”) ote, innovatiivinen kielenkäyttö ja elämän merkityksen hakeminen pienistä arkisista asioista. Hänen kaunokirjallisesta tuotannostaan puuttuu pitkälti myös itseäni kaunokirjallisuudessa ärsyttävä liika yhteiskunnallinen saarnaavuus ja takertuminen äkkiä vanhentuviin päivänpoliittisiin asioihin. Hän on selkeästi Proustin modernistinen hengenheimolainen, ja Woolfin tiedetäänkin palvoneen suurta Marcelia.

Woolfin elämäkertojen lukeminen on hyödyllistä, jos on kiinnostunut hänen tuotantonsa autofiktiivisistä puolista. Kahlasin nyt läpi Nigel Nicolsonin näkemyksen asiasta. Hän on sinällään sisäpiiriä, että tunsi Virginian äitinsä, kirjailija Vita Sackville-Westin kautta (joka taas oli Virginian ystävä, rakastajatar ja esikuva “Orlandon” sukupuolta vaihtavalle päähenkilölle). Nicolson on myös toimittanut aiemmin äitinsä ja Virginian kirjeenvaihtoa, joten hän tuntee asiansa.

Ostin myös Brysselissä silmiin osuneen sarjakuvaversion Virginian elämästä. Kyseessä on kauniisti vesiväreillä ja guasseilla kuvitettu Michèle Gazier’n ja Bernard Ciccolinin Naive-kustantamolle tehty pläjäys, joka ammentaa sisältönsä puolesta nähtävästi aika pitkälti Virginian sisarenpojan Quentin Bellin elämäkerrasta. Teos on sinänsä aika köykäinen, vaikkakin hienosti kuvitettu. Jotenkin kuitenkin tykkään tällaisista sarjakuvaversioista (vrt. Proustin järkäleestä tehty ja kesken oleva sarjakuvaeepos, jota monet ranskalaiset ovat arvostelleet mutta josta silti tykkään kovasti). Tällaiselta näyttää Gazier'n ja Ciccolinin tulkinta Virginian ja Vitan suhteesta:



***

Virginian elämäntarina on monille niin tuttu ja Wikipediassa niin hyvin summattu, ettei siitä sen enempää. Mielenkiintoinen ja usein käsitelty yksityiskohta on Virginian velipuoleen Georgeen liitetty syytös siskopuoliensa seksuaalisesta ahdistelusta. Nicolsonin johtopäätös on, että ahdistelua tapahtui, mutta varsinaisesta seksistä ei ollut kysymys. Woolfin elämää pohtiessa nousee iho kananlihalle kun ajattelee, miten monta läheistä ihmistä hän on joutunut luovuttamaan nuorella iällä milloin millekin (usein nykyään hoidettavissa olevalle) sairaudelle. Woolfin mielisairauskohtauksetkin juontavat juurensa vahvasti ensin äidin, sitten isän kuolemiin.

Nicolson onnistuu kuitenkin välittämään Woolfin elämästä kuvan, joka pakenee liikaa synkistelyä ja liian suoria keittiöpsykologisia johtopäätöksiä. Woolfin persoonasta välittyy ristiriitainen ja intohimoinen kuva, taistelu introverttiyden ja ekstroverttiyden, maailman syleilyn ja sen hylkäämisen, ilon ja epätoivon välillä. Hänen vanhempansa kuvasivat häntä jossain vaiheessa ”bulimikoksi” kaiken suhteen, mikä tuntuu osuvalta.

***

Mrs. Dallowaytä kirjoittaessaan Woolf on kuvaillut edustamaansa modernia romaania ja sen suhdetta edeltäjiinsä tavalla, joka ansaitsee tulla siteeratuksi:
“Eteenpäin soljuvan tarinan kirjoittaminen ei voi olla oikea menetelmä. Asiat eivät tapahdu mielessämme sillä tavoin. Aistimme koko ajan, kuinka mielikuvamme ja ajatuksemme limittyvät toisiinsa, ja modernien romaanien olisikin kuvattava mielessämme vallitsevaa sekasortoa eikä asetettava sitä selkeään uuteen järjestykseen. Lukijan on itse otettava kaikesta selvä.”

Tämän Virginia todella tavoittaakin kirjoissaan, hyvässä ja pahassa. Itselleni Woolf oli vielä lukioiässä liian hankalaa luettavaa, muistan niistä uuvuttavan juoksuhiekkamaisen tunteen, joka syntyi yrityksistä pysyä kertojan perässä. Myöhemmin olen onneksi oppinut arvostamaan hänen tyyliään kovasti, vaikka mitään helppoa nieltävää se ei totisesti ole. Erityisen hauskaa Woolfilla on hänen tapansa virrata paitsi yksilön pään sisällä myös yksilöiden välillä. Kerronta hyppii mielivaltaisesti ihmisestä toiseen ja luo tilanteista kokonaisvaikutelman, jota normaalitekniikalla ei saa vangittua. Pisimmälle tämä menee kirjassa “The Waves”, josta Woolf kertoi Nicolsonin mukaan sisarensa Vanessan pojalle Quentinille:
“Tarkoitukseni oli osoittaa, että me jossain epämääräisessä mielessä olemme sama henkilö emmekä erillisiä yksilöitä. Kaikkien kuuden henkilöhahmon on tarkoitus olla vain yksi.”

***

Suosikkini Woolfin teoksista on ehkä “To the Lighthouse”, jossa ulkoisesti pienieleiseen perhelomailuun on saatu ladattua lähes ylimaallinen jännite ja kaikki elämän tärkeät kysymykset. Woolfin päiväkirjaansa kirjaama johtoajatus kirjaa tehdessä oli tavoittaa “a general sense of the poetry of existence that overcomes me”. Hän lisäsi, että tämä tunne yhdistyy usein mereen ja St. Ivesiin, jossa Virginia vietti lapsuutensa kesiä ja joka kirjassa korvaantuu Hebrideillä. Kirjan rakenne on lisäksi niin nerokas ja outo, että sitä lukiessa kokee syvää kunnioitusta Woolfin kykyjä kohtaan. Nicolson avaa hyvin kirjan taustoja, ja itselleni selvisi vasta nyt monta yksityiskohtaa tarinan liittymäkohdista Woolfin omaan elämään. Kirjan Mrs. Ramsay oli Virginian lähipiirinkin mielestä niin lähellä hänen omaa äitiään kuin mahdollista.

Woolf, huh huh. Proustin tavoin hän on edelleen täysin ylittämätön romaanikirjailija, josta puhe romaanin kuolemasta olisi kuulostanut säälittävältä luovuuden puutteelta.

ps. Woolf on tullut tietysti tunnetuksi myös feministisenä ja yhteiskunnallisenakin pamfletistina, vaikka hänen elämäänsä leimaakin haluttomuus ottaa kantaa poliittisiin kysymyksiin. Näiltä osin hänen ajatuksensa ovat vähän tendenssimäisiä sodan- ja vallanhimoisten miesten demonisoinnissaan (minusta on hedelmällisempää suhtautua kriittisesti ihmiseen, ei vain miehiin). Hänen asiaproosassaan on myös mielenkiintoisia muukalaispelkoisia näkemyksiä, jotka eivät enää nykypäivän näkökulmasta ole kovin pc.

torstai 7. kesäkuuta 2012

Penismonologi juutalaisittain

Philip Rothin 1969 ilmestynyt “Portnoy’s complaint” (Pentti Saarikoski teki siitä hutaistun suomennoksen nimellä Portnoyn tauti, ks. suomennoksesta hauska Kiiltomadon juttu) on yksi lempikirjojani. Siinä kolmikymppinen juutalaismies Alexander Portnoy tilittää terapeutilleen syyllisyyden ja ylihuolehtivuuden värittämää lapsuuttaan sekä pakkomiellettään seksiin woodyallenmaisella pursuilevalla neuroottisuudella ja piirtää samalla karikatyyrin Yhdysvaltain itärannikon juutalaisuudesta. Kirjan nimi viittaa päähenkilön mukaan nimettyyn oireyhtymään, “in which strongly-felt ethical and altruistic impulses are perpetually warring with extreme sexual longings, often of a perverse nature.” Ja – kuinkas muutenkaan – oireyhtymän juuret voidaan “tohtori Spielvogelin” mukaan jäljittää äiti-lapsi -suhteeseen.

Kirjan tyyli tulee parhaiten kuvattua seuraavalla pätkällä, jossa Alex puhuu itsestään kolmannessa persoonassa:
“Where cunt is concerned he lives in a condition that has neither diminished nor in any significant way been refined from what it was when he was fifteen years old and could not get up from his seat in the classroom without hiding a hard-on beneath his three-ring notebook. Evert girl he sees turns out (hold your hats) to be carrying around between her legs – a real cunt. Amazing! Astonishing! Still can’t get over the fantastic idea that when you are looking at a girl, you are looking at somebody who is guaranteed to have on her – a cunt! They all have cunts!”
Alex kuvailee seksielämäänsä pienintä yksityiskohtaansa myöten, teini-iän masturbaatiokokemuksista (Alexin teini-ikää kuvaavan jakson otsikko on “Whacking off” ja osuvin kuvaus tilanteesta “publicly pleasing my parents while privately pulling my putz”) lukuisiin naissuhteisiin, joita vaanii jatkuva kyllästymisen pelko. “I simply cannot, I simply will not, enter into a contract to sleep with just one woman for the rest of my days.”

Alex on erityisen kiinnostunut ei-juutalaisista naisista eli shikseistä, joita hän sämpläilee pakkomielteisesti. Kaikissa on tietysti aina jotain vikaa, ja kiinnostavinta naisissa tuntuu olevan heidän taustansa ja tyyppinsä, joihin Alex voi heijastaa omia juutalaisia juuriaan. Mieliinpainuvimmat naisarkkityypit ovat freudilaisittain nimetty ja lähes kirjoitustaidoton malli “The Monkey” sekä lievästi tiedostavan akateemisen tervehenkisyyden perikuva “The Pumpkin”, jonka vanhempien luokse Iowaan Alex suorittaa eksotiikkaa tihkuvan kiitospäiväreissun.

***

Tapahtumahetkellä reilu kolmikymppinen Alex on ollut vanhempiensa silmäterä koko lapsuuden ja aikuisuudenkin, ja he pitävät häntä edelleen vauvana, jonka elämää voi kommentoida mielensä mukaan. Alexin äiti on huolesta väärällään oleva, kaikkia lankoja käsissään pitelevä jumalaa muistuttava matroona, joka pitää kotinsa putipuhtaana ja harjoittaa poikaansa kohdistuvaa “kastraatiota” mitä moninaisemmin keinoin. Isä taas on ylivelvollisuudentuntoinen myyntireiska, jonka ahdistus oirehtii jatkuvana ummetuksena. Kerronta paketoi Alexin suhteen vanhempiinsa muhkeisiin freudilaista symboliikkaa huutaviin kääreisiin, joista psykoanalyysista huvittuvat saavat takuulla vinoja hymyjä huulilleen.
“Her ubiquity and his constipation, my mother flying in through the bedroom window, my father reading the evening paper with a suppository up his ass… these, Doctor, are the earliest impressions I have of my parents, of their attributes and secrets.”
Alex päätyy sukupolvensa mannekiiniksi, pelkkää mielihyvää ja nautintoa lyhytjännitteisesti etsiväksi onnettomaksi mieheksi. Hän pärjää 60-lukulaisia arvoja henkivällä urallaan, muttei osaa ottaa sitä vakavasti. Perhettä hän ei voi tietenkään perustaa. Kirjan lopussa, Israeliin matkatessaan hän miettii pateettisesti itseään lapsena, jolloin hän haaveili “oikeista asioista”:

“What happened to the good sense I had at nine, ten, eleven years of age? How have I come to be such an enemy and flayer of myself? And so alone! Oh, so alone! Nothing but self! Locked up in me!”
***

Vanhempiensa ja seksielämänsä lisäksi Alex on kiinnostunut kolmannestakin asiasta, juutalaisten ja kristittyjen suhteen pohdiskelusta. Roth maalaa sekä kristityistä amerikkalaista että amerikanjuutalaisista sellaiset karikatyyrit, ettei kirjasta syntynyttä kohua tarvitse kummastella. Kirja on täynnä mehukkaita jiddish-peräisiä sanoja (en tiedä mikä siinä on, mutta klassiset Portnoy-sanat goyim, shikse, kvetch, chutzpah, shlong ja niin edelleen herättävät minussa aina erittäin vahvoja positiivisia värinöitä).

Ateistiksi tunnustautuva Alex kertoo vihaavansa vanhanaikaista ja neuroottista juutalaista kulttuuria syyllistämisineen (“that stupid saga shit”), mikä on hänelle näppärä tapa isänmurhan suorittamiseen. Toisaalta Alex on juutalainen ytimiinsä saakka ja tarkastelee maailmaa juutalaisuuden ja ei-juutalaisuuden kohtaamisen näkökulmasta. Roth on luonut romaaniin erittäin poliittisesti epäkorrektin “rasistisen” pohjaväreen, jonka on voinut helposti kuvitella syntyvän yhteisöönsä käpertyvien amerikanjuutalaisten keskuudessa, mutta joka toimii suorastaan hykerryttävänä universaalina tietämättömyydestä kumpuavan epäluulon kuvauksena.

Alexia toisaalta kiehtovat tervehenkiset goyt, jotka eivät pelkää fyysistä rasitusta, tuntuvat suhtautuvan maailmaan vailla pelkoja ja jotka keskustelevat rauhallisesti järjettömän huutamisen sijasta. Puolet ajasta Alex näkee kristityt karikatyyrimäisen ahdasmielisesti: heillä on aivan umpiälytön uskontonsa ja ennen kaikkea – he syövät mitä tahansa.
“There isn’t enough to eat in this world, they have to eat up the deer as well! They will eat anything, anything they can get their big goy hands on! And the terrifying corollary, they will do anything as well.”